2016 7. Otertinden

Otertinden 1 356 m.

Otertinden  1356 m.

 

Storfjord.
(Kunnan esitteessä näkyy korkeus olevan 1356 m. kartassa taas 1354 m.)

Heinäkuun viimeisellä viikolla olis tarkoituksena viimeinkin käydä tutkimassa se Otertindenin ”polku”, että missä kohtaa se alkaa heikompia huippoomaan.

Kevyehkö esisuunnitelma on sellainen, että rahjataan teltta tien varresta reiluun viiteensataan metriin  jonnekin ylängölle odottelemaan kunnon säätä yritykseen, jolloin ei myöskään mene niin paljon voimia ja aikaa sopivan päivän koittaessa.
Vaan kattellaan sitten paremmin paikanpäällä mitä sateen jumalat on suunnitelmasta mieltä, ei siellä teltassakaan viitti kovin montaa päivää makailla turhan panttina, joten reilunpuoleisetkin variaatiot on aina mahdollisia.

Innostusta reissuun löytyy pääkaupunkiseudulta, Keski-Suomesta ja Oulusta, sieltä ehkä jopa toinenkin kaveri, jos vain Lofoottien reissun jälkeen vielä panoksia riittää.

Sääkin näyttää noin kartalla hyvältä, mutta jos ötökkä/paarmamäärät ovat samaa luokkaa, kuin viime vuoden elokuun helteillä, ei ole hauskaa olla ulkona.

——————————————————————————————————
Lauantaina liikkeelle  ja yhtähurua Kilpisjärven kautta Skibotndaleniin lyömään Lullen sorakuoppaan iltamyöhään telttoja pystyyn.

Skibotndalen

Skibotndalen

Ei ollut Lofooteilta tuleva retkikuntaan osallistujakaan jaksanut ajaa aivan perille asti, joten sunnuntaiaamuna kokoonnuimme sitten kaikki vuononperällä Storfjordissa, josta ajeltiin saattueena Signaldaleniin Luhppujohkan parkkiin.
Rinkat selkään ja hikoilemaan itikoiden syötäväksi jyrkähkölle Luhppuraigin polulle, josta erkanimme joen yli oikealle hiukan ennen kuntolaatikkoa metsänrajan seutuvilla. Hiukan vielä nousua ja parin kilometrin ja noin 450 korkeuserometrin jälkeen oli hyvänoloinen leiripaikka hiukan suovetisen puron vieressä.

Ihan hyvä leiripaikka

Ihan hyvä leiripaikka. Vasemmalla Markustuntureita ja oikealla Barras

Aurinkokin paisteli välillä pilvien lomasta, kunhan olimme päässeet laaksossa paksuna makaavan sumukerroksen yläpuolelle.

Nousua edeltävän päivän sää oli vielä hyvä.

Nousua edeltävän päivän sää oli vielä hyvä.

Yöllä satoi joka kerta, kun heräsin vääntämään kipeää selkääni uuteen asentoon.
Seuraavana aamuna piti säätiedotuksen mukaan olla pilvistä ja iltapäivällä sitten ilman seljetä.

Sumuisten vuorten gorillat suunnittelupalaverissa

Joskus yhden maissa päätimme lähteä jo hiukan ennakkoon kävelemään rinteeseen ja odottelemaan luvattua selkenemistä. Alku oli loivaa ja osuimme hyvin viimeisen lampareen kohdalle. Näkyvyys vaihteli tuossa vaiheessa parin-kolmenkymmenen metrin paikkeilla, joten vieraalla jyrkällä rinteellä esiintyi hiukan suunnistusvaikeuksiakin märkien kivilouhikoiden ja jyrkänteiden muodossa. Ilma ei osoittanut minkäänlaisia paranemisen merkkejä joten reilun kilometrin jälkeen vähän alle seitsemänsadan metrin korkeudessa lopetin itse kiipeämisen ja keskityin syömään eväitäni, se tuntui järkevimmältä toiminnolta sillä hetkellä. Pahasti näytti siltä, että minkäänlaista selkeämistä, eikä pintojen kuivamista tule tapahtumaan pitkiin aikoihin.
Kolme hurjaa päättivät jatkaa matkaansa ylöspäin…..

 

Markon kertomaa:
Otertinden, Signaldalen, Norja 24.-25.7.2016

Vetäisin teltan oviaukon vetoketjua ylös ja työnsin nenänpäätä ulos. Sankka
sumu ja alhaalla makaavat pilvet verhosivat kaiken ympärillä
valkeanharmaaksi. Näkyvyys jäi sataan metriin. Sumu mateli verkkaisesti
luoteesta pitkin ylänkölaakson pohjaa. Naapuriteltallakin oltiin jo
heräilemässä.

Olimme edellisenä päivänä ajaneet auringonpaisteessa automme Cavkosvarrin
(tunturimassiivi jonka korkein huippu on Otertinden) ja Mannfjelletin
väliseen laaksoon. Autot parkkiin tiensivuun pellonreunalle, sitten kamojen
pakkausta pariksi päiväksi ja lopulta nousimme rinkat selässä muutaman
sadan korkeusmetrin, parin kilometrin ja parin tunnin patikan
Luhppujohkkan vasenta reunaa ylös Oterin juurelle. Pilvet lepäsivät
noustessa 200-350 korkeusmetrin tuntumassa, mutta kun lopulta ylitimme joen
ja puskimme ylös laaksoa edeltäville moreeniharjanteille, pilkahdimme
pilvien yläpuolelle. Ja siinä samassa tuuli alkoi puhaltaa ympäröiviä
Otertindin, Sørfjelltindin, Polvartindin ja hieman kauempaa Mannfjettetin
ja Paraksen huippuja näkyviin ja helteinen ilma ja kirkas auringonpaiste
toivotti meidät tervetulleeksi.
Teltat pystytettyämme ja lounastettuamme loikoilimme kuivalla nummella ja
nautimme auringosta sekä maisemista. Olimme sopineet että ylemmäs
Otertindille lähdettäisiin vasta seuraavana päivänä, ja jos sataisi vettä
niin lähtöä lykättäisiin. Usko päivittikin Norjan sääpalvelun sivuja pitkin
iltapäivää ja iltaa. Sumua ja sadetta lupasivat vielä seuraavalle
aamupäivälle, iltapäivästä sää sitten selkiytyisi muutamaksi tunniksi.
Loppuillasta pilvet peittivätkin taas näkymät ja ylivyöryvät sadekuurot
napisivat teltoillemme pitkin yötä. Aamulla sade väistyi sakean sumun
tieltä.

Puolenpäivän maissa sumu ja pilvet eivät ottaneet haihtuakseen, mutta koska
keli oli yhä sateeton ja varsin lämmin pakkasimme lopulta pikkureppumme ja
lähdimme nousemaan kompassin antaessa suuntimaa sankassa sumussa kohti
Oterin huipun lounaispuolella olevia harjanteita ja tasanteita. 650
korkeusmetrissä saavutimme Sannvatnetin lammikon ja käännyimme kulkemaan
viistosti pitkin Cavkosvarrin sivuitse kohti luodetta. Sumu ympäröi meitä
yhä sakeana kun aloimme louhikkoisessa maastossa kerätä hitaasti korkeutta
metri metriltä. Louhikko ja lievästi oikealle nouseva varvikkorinne olivat
edellisyön sateesta ja paikallaan vellovasta sumusta liukkaat. Jonkin aikaa
kuljettuamme Mauri ilmoitti heikon näkyvyyden ja liukkaan rinteen takia
sumun seasta kääntyvänsä takaisin kohti leiriä. Päätimme Uskon ja Karimin
kanssa jatkaa vielä eteenpäin, josko oikean huipulle johtavan rännin
löydettyämme näkyvyyskin paranisi ylempänä.
Noin 700 metrissä jyrkkäseinämäinen ja ylös oikealle kaartuva ränni tulikin
eteemme. Arvoimme lyhyen hetken sitä oliko tämä nyt se oikea ja lopulta
aloimme kerryttää korkeusmetrejä rännin pohjalla ylös kavuten. Rännin pohja
oli täynnä vyöryherkkää irtokiveä ja se jyrkkeni ylöspäin mentäessä. Oma
kypäräni oli jäänyt alas autolle, nyt sille olisi ollut käyttöä. Irtokivien
takia pidimme sekä sivu- että pystysuunnassa hieman välimatkaa toisiimme ja
siitä huolimatta jouduimme toisinaan huutelemaan taaksemme alaspäin
poukkoilevista murikoista ja pienemmistä kivistä.

800 korkeusmetrin jälkeen yllämme lepäävä pilvi alkoi hohtaa yhä
vaaleampana ja valo alkoi taittua yhä kirkkaampana sen lävitse. Kostea ja
yhä helteisemmäksi käyvä ilma sai hien nousemaan otsalle. Rännin seinämien
suojassa, missä ei juuri puhaltanut heikkokaan tuulenvire, vallitsi
pohjoisen trooppinen mikroilmasto.
Viimein parisataa korkeusmetriä kavuttuamme pääsimme pilvien yläpuolelle ja
maisemat avautuivat ympärillämme. Piggtidenin ja Storvastindenin lähes
identtiset kartiomaiset huiput pilkottivat komeina kaukana kilometrien
päässä laaksoja verhoavan pilvimassan läpi. Lyhyen evästauon jälkeen matka
jatkui.

Ylempi ränni aukeni leveänä edessämme kaventuen ja pusertuen reunoiltaan
pystysuorien ja korkeiden rikkonaisten kiviseinämien väliin. Pohja oli
täynnä vyöryherkkää irtokiveä kuten alempanakin. Sateella rännissä tai
Oterin rinteellä ei tuntisi oloaan kovinkaan turvalliseksi koska myös
pystysuorilla seinämillä yläpuolellamme ja sivustoilla lepäili eroosion
murentamaa isompaa ja pienempää irtokiveä jotka saattaisivat kimmota veden
huuhtomina suoraan ylhäältä rinnettä nousevan niskaan.
Rännin kaventuessa ylhäällä edessä tunnistin sen samaksi mitä olimme Arin
kanssa nousseet pari vuotta aiemmin. Lopulta noin reippaassa 1000 metrissä
saavutimme rännin huipun ja harjanteen reunalta Oterin harjanne putosi
hyvin jyrkästi satoja metrejä alaspäin. 850 metriä alapuolellamme
kiemurteli hiekkaan ja soraan uurtunut Signaldalelvan kirkasvetinen uoma.
Kahden välihuipun välisestä halkeamasta oli myös näkymä Otertindenin
jyrkälle pohjoisseinämälle ja suoraan etuvasemmalla kohosi toinen Oterin
hampaasta, isosta kivipilarikaksikosta se ylempi. Huippujen väliin jäävät
hampaat näkyvät myös selkeästi alhaalta laaksoon Manfjelletin
länsipuolelta laskevalta tieltä. Sää oli yhä ylhäällä selkeä, mutta alempaa
laaksossa pitkin Lyngeniä pilvet alkoivat taas tihentyä ja verhota
tunturimassiiveja.

Kun Karimkin oli saapunut rännin yläpäähän halkeamalle, pidimme taas
lyhyen tauon, jätimme Karimin kanssa nousussa apuna olleet sauvat kiville
ja aloimme kolmistaan kavuta oikeanpuoleista kaakkoon nousevaa jyrkkää
louhikkoseinämää lähes suoraan ylös. Nyt piti ottaa jo käsilläkin yhä
enemmän tukea. Noin vajaat satakunta korkeusmetriä noustuamme saavutimme
luoteisen esihuipun kärjen, tai sen kapean tasanteen, josta se putosi
kaakossa muutamia kymmeniä metrejä esihuipun ja varsinaisen Otertindenin
(1356m) huipputopan väliin jäävälle alasviettävälle kivirännille. Näkymä
huipulle johtavalle irtokiviselle kivipilareiden varassa nousevalle
jyrkälle seinämälle oli hetken selkeä, kunnes jo kohta huippu sai
verhokseen tihenevän pilvihunnun. Katsastelimme esihuipun reunalta
alasmenoreittiä päähuipun juurelle, sitä kuitenkaan löytämättä. Liian
ilmavaa ja irtokivistä. Ehkäpä alempaa rinteeltä, esihuipun oikealta
kiertäen saattaisi päätyä lopulta jyrkälle rännille ja päähuipulle vievän
seinämän juurelle.

Aloitimme lopulta hitaan ja varovaisen laskeutumisen alas harjanteen
halkeamaan. Jokainen jalansija ja ote oli syytä ottaa huolellisesti.
Vajaassa vartissa pääsimme kuitenkin jyrkimmän ohi ja takaisin rännin
ylimpään kohtaan. ja aloimme laskeutumisen sitä myöten alas laaksoon.
Laskeuduin kärkenä alas ja jonkin alan kuluttua kuulin takaani huudon
Varo!, heti perään kiven kolauksen sen kimmotessa ilmaan ja paria
sekunnin kymmenystä myöhemmin terävän iskun takaraivossani. Onneksi kivi
ei ollut peukaloa suurempi. Pikku vekki ja kuhmu takaraivossa matka jatkui.

Nyt Usko paineli alas edeltä ja me jäimme Karimin kanssa kauemmas taakse
tässä rännin jyrkimmässä osassa. Pilvet nousivat rinteitä ylös laaksosta ja
pian Uskokin näkyi enää utuisena hahmona harmaan harson lävitse. Reitin
kaartuessa kapeamman pullonkaulan jälkeen hän katosi usvaan ja kivisen
seinämän taakse. Hetken päästä kuulimme kivien jyrinää alempaa rännistä.
Hetken kuulosteltuamme ja äänten loputtua huutelimme kärkimiehen perään,
josko kaikki on ok. Laskeuduimme hitaasti perään ja näimme Uskon nousevan
alempaa rännissä jaloilleen ja heilauttavan verkkaan kättään että kaikki
ok, luultavasti. Varovaisesta laskeutumisesta huolimatta irtokivet olivat
pettäneet painoa ottaneen jalan alta, kaatuminen alas menosuuntaan ja liuku
kierien alas rännin pohjaa. Matkustajaksi jouduttuaan hän yritti pysäyttää
syöksyn hakullaan, mutta sen jumittaessa kärkensä kiviin se repeytyi irti
otteesta ja hän itse jatkoi matkaansa liukuen alas. Lopulta noin kymmenen
metrin jälkeen hän sai onneksi itsensä pysäytettyä. Kun Usko oli lopulta
todennut onnekseen kaikki jäsenensä syöksyn jäljiltä vielä ehjiksi
jatkoimme matkaa alas.

Nousimme lopulta rännistä ylös rinteelle ja kaarsimme loivasti alas
vasemmalle. 650 metrin jälkeen sumu tihentyi entisestään ja laakson pohja
hämärtyi sakean sumun seassa. Läpäisimme rinteen alaosan 200-300 metrin
levyisen pusikon, matalan vaivaismetsikön ja saavutimme lopulta
ylänkölaakson soistuneen pohjan. Sakeassa sumussa suunnistimme kompassin
avulla läpi soisen nummen parin kilometrin matkan takaisin teltoille.
Lopulta ennen ilta yhdeksää, hämärässä sumun seasta tarkentuikin keltainen
hahmo, Mauri käveli meitä vastaan. Hieman uupuneina, märkinä ja suht koht
ehjinä olimme takaisin taas leirissä.
Aivan lhaalla laaksossa parkkipaikalla odottavat kuivat 
sukat, poropyörykät ja tilkka punaviiniä lääkkeeksi mustelmien hoitoon houkuttelivat Uskoa laskeutumaan vielä vajaan parin kilometrin matkan alas autolle samaa soittoa. Me muut vetäydyimme telttoihimme keittelemään illallista ja levolle.

Lupasin paikan päällä nähneeni Oteria tarpeeksi, mutta nyt parin viikon
jälkeen hiipii mieleen ajatus että voisihan sitä vielä kokeilla
vastaisuudessakin, josko sitä oikaisisi nyt aiemmin oikealle ja päätyisi
sen huipulle johtavan rännin toppiin. Mutta kypärä päähän ensi kerralla.
Kompassi ehdottomasti mukaan näkyvyyden heikentyessä kuten tälläkin kertaa.
Ja vielä vinkkinä, että jos lähtee ylös kovin helteisellä kelillä, mukaan
kannattaa tankata vettä jo alempaa, ylhäältä sitä ei enää välttämättä
löydy. Säätiedot kannattaa myös aina päivittää, jotta osaisi edes jotenkin
aikatauluttaa ja varautua niiden varalle. Tällä kertaa ne pitivät suht
tarkasti kutinsa, ja sade lankesi vasta hyvän aikaa ennustuksista myöhässä,
hyvä niin. Kovassa sateessa ja tuulessa, pilven sisällä ylempää rinteellä
ei tosiaankaan mielellään viettäisi aikaa. Ei näkyvyyden, eikä sateen
irrottamien irtokivienkään takia.
Hyvällä kelillä meno-paluu keikan alhaalta laaksosta, ylös Oterille ja alas
heittäisi kyllä sopivin tauoin ja riittävin eväin yhtä soittoakin, mutta
sääennusteen luvatessa epävakaampaa keliä, reissun jaksottaminen parille
päivälle kannattaa.
KUVIA FLICKR

Putous

Putous

Evästyksen jälkeen siirryin valokuvauksen pariin ja suunnistelin (harjoitusmielessä) jälleen kerran puhtaasti mutulla kohti telttaa. Tosin matka oli lyhyt ja myös rikkoutunut poroaita kulki hiukan kauempana pitkän matkaa kanssani samansuuntaisesti ja läheltä leiriä, joten se oli viimeinen varmistus, jos olisin mennyt liian kauas reitiltä. Siihen nousuyritykseen ei kauan mennyt aikaa.

Ötökän elämää tunturissa.

Ötökän elämää tunturissa.

Sää oli koko loppupäivän leirissä yhtä sakeaa ja tein varulta kevyen suunnitelman siitä, mitä toimenpiteitä mihinkäkin aikaan pitäisi alkaa tekemään, jos porukka viipyy liian kauan. Onneksi ei tarvinnut moiseen ryhtyä, sillä retkue palasi illalla ennen yhdeksää rinteeltä teltoille.
Usko oli aina ennen niin luotettaviin säätietoihin edelleenkin luottaen aikatauluttanut nousun ja myös eväänsä kahdelle päivälle, joten hinku alamaisemiin oli sen verran kova, että hän jatkoi matkaa teltan purkamisen jälkeen suoraan alas autojen luo ja telttaili siellä yön, me muut jäimme vielä yläleiriin. Märkä mutainen polku oli tehnyt vielä pienet tepposet laskeutujalle ja päivän saldona oli perin komea mustelma aina lonkasta polveen saakka.

Parkkipaikka

Parkkipaikka

Aamulla sitten paluu autolle, varusteita kuivattelemaan, syömään, sun muut kuviot, ennenkuin poistuimme laaksosta. Kelikin selkeni viimeinkin, mutta Otertinden ja kaikki muutkin huiput pysyivät sitkeästi pilven kätköissä senkin päivän aikana.

Saukolla kala-ateria.

Saukolla kala-ateria.

Se päivä kuluikin huoltohommien, kaupassa käynnin, valokuvaamisen ja muiden pikkuaskareiden parissa. Yövyimme Lyngenin niemimaan itärannalla Lyngspollenin lahdenpohjukan rantahietikolla.

Poikaset rannalla

Poikaset rannalla

Illalla pukkasi vielä pienen ukkosrintaman etelänsuunnalta, mutta onneksi se pääosin meni ohi ja melko pienin satein.

Vuonolla

Vuonolla

Aikataulullisesti, säätäkään unohtamatta, ei suunnitelma Skibotnin eteläpuolen tunturimassiivin päällä tapahtuvasta kierroksesta enää oikein tahtonut mahtua loppuviikon päiviin, joten sekin jouduttiin jättämään pois laskuista.

Nuori hirvi

Nuori hirvi

Seuraavana aamupäivänä oli kohteen löytämisessä edelleenkin pientä hapuilua, mutta lopulta päädyimme lähtemään Steindalsbreenin jäätikölle menevälle polulle.

Jäätikölle

Jäätikölle

Ajattelin aluksi että kuljeskelen hiljalleen polkua ja kuvaan kaikkea vastaantulevaa, mutta eipä sillä polulla juuri mitään erityistä kuvaamista oikein ollutkaan, maisemia oli jopa erityisen vähän, joten pakko oli mennä polun päähän asti ja loppujen lopuksi vielä hiukan ohikin, eli jäätikköä myöten hiukan ylemmäksi, koska mukana oli kaveri, joka ei juurikaan jäätiköllä ollut koskaan käynyt. Matkaa rannalta jäätikölle tulee viitisen kilometriä ja korkeuseroa viitisensataa metriä.
Maalta jäälle siirryttäessä oli ensin kymmenen metrin juoksuhiekkaosuus ja ainakin Marko sai kenkänsä ja hiukan säärensäkin aivan uuteen kuosiin.

Mutaa

Mutaa

Sitten oli kulkijoiden rakentama ”kivisilta” jossa vielä hiukan olisi ollut kivien asettelussa viimeistelyhommia, mutta onneksi kukaan ei horjahtanut veteen.

Ylitys kivisiltaa pitkin.

Ylitys kivisiltaa pitkin, sauvoista oli korvaamaton apu heiluvilla kivillä.

Jäätikön alareunasta nousi ylöspäin lähes parisataa metriä pitkä runsaanpuoleinen kivikkoalue, jonka keskellä olevalla tasaisella kivellä oli hyvä pitää taukoa ja mutustella eväitä. Sitten olikin taas hiukan polttoainetta viiden kilometrin paluumarssiin.

Steindalsbreen

Steindalsbreen

Pitemmillä ja terveemmillä jaloilla varustetut kulkijat menivät edellä ja taisivatkin selvitä hyvissäajoin ennen iltapäivän ukkosta autoille. Minä kuljeksin omaa rauhallista tahtiani perässä, enkä selvinnyt.

Ukkonen tulee, oletko valmis.

Ukkonen tulee, oletko valmis.

Jo puolimatkassa olevan Steindalshyttan kohdalla mietin, että siinä olisi sateensuojaa, mutta siihen olisi kulunut kohtuuttoman paljon aikaa, joten hylkäsin ajatuksen, sitäpaitsi silloin jäisi melkoinen elämys seinien ulkopuolella kokematta.
Noin neljän kilometrin päässä parkkipaikasta alkoi ukkonen jyrähdellä oikein kunnolla ja virittelin kamppeet kaatosadekuntoon. Sadehousuja ei mukana ollutkaan, se oli tietoinen valinta, koska päivä oli niin lämmin, että niitä ei kuitenkaan olisi voinut pitää kulkiessa päällä. Sade antoi odotella itseään ihmeen pitkään, enkä pukenut takkiakaan vielä. Salaman jälkeinen jyrähdys tuli nopeimmillaan noin neljän sekunnin päästä, mutta aivan yläpuolellakin välähteli vähän väliä.
Pakko oli hiukan kiristää tahtia ja jyrkän alamäen helpottaessa se onnistuikin vähän paremmin. Sade tuli melko vaimeana ja melko lopussa heitin sadetakin olkapäille suojaksi ja hupun päähän, hihoja en pukenut ollenkaan. Perillä ei vielä housutkaan olleet kovin märät koska sade voimistui vasta aivan lopussa.
Parkkipaikan yläpuolelle on joku rakennellut ilmeisesti jonkinlaisen turistipyydyksen, mutta minkäänlaista henkilökuntaa, kylttejä, eikä ohjeita ei sen käytöstä löytynyt, onneksi sentään vessan ovi oli auki, että sai pahimmat hiet pesaistua pois.
Seuraavana suunnitelmissa oli mennä kauppakierrokselle Nordkjosbotniin, mutta kymmenkunta kilometriä ennen kylää oli tapahtunut porokolari ja tie oli poikki, eikä tuntunut aukeavan lähiaikoina, kun isot rekatkin peruuttelivat sieltä pois lähteäkseen kietotietä etelään päin, joten mekin käännyimme takaisin tulosuuntaan.

Poroja on aina tienvarsilla.

Poroja on aina tienvarsilla.

Parin kilometrin päästä soi puhelin ja kakkosauton kuski ilmoitti, että auto oli yhtäkkiä lähes suoralla tiellä hypännyt metrisen ojan pohjalle. Kuski oli kunnossa, mutta auton pikaisen tutkimisen jälkeen lähti puhelu vakuutusyhtiöön, jossa aina matkalaisen apu. Sieltä tuli hetken kuluttua vastapuhelu, jossa ilmoitettiin hinausauton saapuvan noin yhden maissa yöllä. Aikaa oli muutama tunti, joten kävimme sitten muualla kaupassa ja siirryimme takaisin Signaldaleniin sillan pieleen yöpymispaikalle, josta sitten kakkosauton kuski heitettiin takaisin ojanpohjalle odottelemaan kyytiä autolle ja itselleenkin kohti Suomea. Se kyyti menikin loppujen lopuksi Rovaniemelle asti, joten siitä ei jäänyt enää pitkää matkaa kotiin Ouluun.
Seuraavana päivänä tuli tietoa, että korjauksen kustannusarvio oli noin kahdeksantuhatta euroa.

Signaldalenin leirintäpaikka.

Signaldalenin leirintäpaikka.

Seuraavana aamuna ajeltiin Skibotnin satamaan valokuvaamaan ja jotenkin oli pallo sen verran hukassa, että auton nokka kääntyi kohti Kilpisjärven tietä.

Rovijoen putous

Rovijoen putous

Kilpisjärvellä vielä kauppaan (kovia poikia osteleen!).

Järämä

Järämä

Järämässäkin tuli viimeinkin käytyä, kun siitäkin on tullut ajeltua jo reilut viitisenkymmentä vuotta ohi edestakaisin ja illaksi mentiin Oulun lähelle eräälle ulkoilu/kalastusalueelle vielä yhdeksi yöksi ennen kotiutumista.

Oulun leiripaikka.

Oulun leiripaikka.