2015 8. Oksskolten

Joskohan se Oksskolten viimeinkin tulisi huiputeltua, ainakin harjoiteltu on jo tarpeeksi.
Tämän vuoden reitti on nyt suunniteltu nimenomaan huippua silmälläpitäen, helpoimman kautta ja jäätiikkökiipeilyt jäävät nyt kokonaan väliin.
Ensimmäinen visiitti Okstindanin jäätikön luoteisnurkalle oli vuonna 1977.
Pohjoiselle haaralle suunnattiin syksyllä 2013 ja 2014.
Joka tapauksessa seutu on niin mahtavaa, että siellä kyllä käy mielikseen kävelemässä useamminkin.
Pari alustavaa suunnitelmaa kesän reissuiksi tuossa meni hiukan kiville, mutta tämä varmaankaan ei, lähtöä on nyt soviteltu viikon 34 alkupuolelle.

oksskolten-nord-norges-mount-everest.html

Kolmisen viikkoa aikaa lähtöön, joten pakkausasioihin pitänee alkaa syventymään lähiaikoina.
Kaikki reissuthan ovat periaatteessa luonteeltaan samanlaisia ja pääosin samoilla varusteilla kuljettavia, mutta kuitenkin jokaisen vaelluksen yksityiskohdat muuttuvat hiukan joka kerta sen verran, että varustelistaa on aina muunneltava uusiksi.
Tämän reissun varusteet muuntuvat suuren korkeuseron myötä mahdollisimman kevyiksi ja mm. jäätikön kiertäminen pudottaa jäätikkövarustuksen kokonaan pois, myöskin ”painavat” (170g.) kahlausvälineet jää pois. Vastavuoroisesti ruokaa joutuu ottamaan varalle useiksi päiviksi, koska tarkoitus olisi, paitsi päästä huipulle, myös päästä sinne ”hyvän” sään aikana, mikä tosin tarkoittaa vain suhteellisen pilvetöntä huippua, ettei tarvitse arvailla kompassin kanssa suuntia ja sitä, että olikohan tuo jo huippu, niinkin on joskus käynyt. Suunniteltua reittiä myöten kävelykeppijoukkue arvioi käyvänsä huipulla nopeimmillaan kolmessa päivässä, mutta kaikki haitat ja hidasteet huomioiden ruokaa pitänee varata lähemmäs viikoksi.

Rinkkaan lähteviä tavaroita painoineen:

Rinkka+sadesuoja 760 teltta 380 kiilapussi+narua 134 alusta 347 makuupussi 552 2186
Keitin+tikut+kaasu 810 kattila+tuulisuoja+kahva 92 lautanen+lusikka 44 pullo 32 907
Sadepuku 522 alusasu 155 2x sukat 42 hanskat 146 hattu 44 kuivapussi 84 1136
Korjaus suunnistus ja muu rihkama 352
Lääkkeet ja hygienia 250
Ruoka 3500
Yhteensä 8331 g.

Suunnitelmien edetessä paino kävi jopa liki kymmentä kiloa, nyt muutamien armottomien viilausten jälkeen rinkan paino on 8300 g.
(Plus se pahuksen kameran möhkäle kaulassa 1415!)

su. 16.8.

Rinkka on pakattu, autokin melkein, huomenna ma. heti aamulla liikkeelle, kaveri Vaajakoskelta kyytiin ja 4-tietä pohjoiseen rauhalliseen tahtiin, Torniosta länteen Ruotsiin ja Norjaan Umbuktaan, jossa jälleen käännös länteen ja ehkäpä jo illalla ollaan Okstindanilla lähemmäs 600 metrissä telttaa pystyttelemässä, ainakin melko lähellä sitä.
yr.no
Muutama tumma pilvi on nyt ilmestynyt pitkänajan ennusteeseen loppupäähän, ei kuitenkaan vielä pisaroita, joten toiveissa on onnistua huiputuksesta säiden puolesta melko joutuisasti, sitä muuta toimintaa ei kannata vielä paljon ennustella, kun tukijaliikuntaelintyökyvyttömyyseläkeläiset on asialla.

oks

 

 

 

 

ma. 17.8.
Hyvistä suunnitelmista huolimatta lähtö venyi hiukan liian myöhään ja yöpyä piti vielä Ruotsin puolella lähellä Norjan rajaa, helteinen pitkä ajopäivä ilmastoimattomalla autolla. Matkaa Umbuktaan olisi ollut enää vain viitisenkymmentä kilometriä, mutta siitä eteenpäin toiset viitisenkymmentä kilometriä yksikaistaista osin hiekkaista vuoristorataa olisivat yhdessä vieneet ainakin pari tuntia pimeässä, joten luovutimme suosiolla aiemmin ja etenkin itse nukuin kunnon yöunet tilavasti neljän hengen kupolissa vaahtomuovipatjalla.

ti. 18.8.
Aamulla sitten Gresvatnetin padolle paarmojen ja muiden lentävien tuholaisten sekaan patojärven reunalla kulkevalle mielipuolisen helteiselle polulle, joka oli kuin Metsähallituksen miesten kansallispuistoon väkisin tekemä ura, ylös, alas, oikealle, vasemmalle ja sama aina uudelleen ja uudelleen. Tunturikoivukin oli jo tällä korkeudella niin pientä, että minkäänlaista varjoa ei löytynyt mistään, vesi maistui.
Muutamien satojen metrien jälkeen kaveri huomasi ottaneensa vaelluskenkien sijaan lenkkarit jalkaansa ja pienen neuvottelun jälkeen lähtikin vaihtamaan kenkiä. Ei ehkä olisi kannattanut, parin kilometrin jälkeen tipahti toisesta Meindlista pohja pois, eikä minkäänlaisia korjausvälineitä mukana. No, minulla kuitenkin oli, mm. mailateippiä, jolla pohja muutaman kierroksen jälkeen pysyi kuulemma hyvin takaisin autolle asti, eikä meinannut sitten lähteä edes jalasta pois, kun oli niin kireät teippaukset, auton avaimella piti katkoa. Parin kilometrin matkaan olikin kaverilta kulunut jo sitten seitsemän kilometriä ja aikaa vastaavasti melkomoisesti.
Loppumatkaan järven rannalla älysimme siirtyä polulta rannan vesijättömaalle jolla oli paria kallion kiertoa lukuunottamatta paljon mielekkäämpää kulkea ja joka ilmeisesti vesialtaan kyseessä ollen ei kuitenkaan ole kovin suositeltavaa. Rannan pieni tuulenvire edes hiukan siirsi ötökkäparvea maallepäin. Itse olin varustautunut pitkähihaisella vaelluspaidalla, kaulurilla ja verkolla, myrkyt sentään jätin autoon, kun ei ylätuntureilla koskaan ole tähän aikaan mainittavampia hyttysparvia vastaan tullut. Kaveri sen sijaan ei ollut varautunut juuri mitenkään….!
(Paluumatkalla Tornion Prisman kassaneiti tuijottikin hoikan auringonpaahtaman kaverin arpisia piikitettyjä käsivarsia melko tietävännäköisin katsein.)
Vähän reilun neljän kilometrin päässä vastaan tuli Oksfjellelvan silta, jolla ötökkää riitti siihen malliin, että jatkoimme vielä jonkin verran ylemmäs ensimmäisen lumilaikun yläpuolella olevalle töyräälle noin seitsemän sadan metrin korkeuteen yöpymään.

ke. 19.8.
Aamulla matka jatkui hiukan levänneempänä jälleen yläviistoon pajualueen reunamien läpi pitkälle lumilaikulle, joka toi huomattavaa helpotusta hyttysiin ja ehkäpä hiukan helteeseenkin, joka muuten sitten jatkuikin samanlaisena loppumattomiin.
Nelisen kilometriä ja kolmisen tuntia myöhemmin olimme noin tuhannessa metrissä ja pienen hakemisen jälkeen telttojen kimpussa ja muissa huiputuspäivää edeltävissä toimissa.
Eväitä, pakkaamista, torkut, valokuvaamista, hyvä kun päivä riittikään kaikkeen, eihän vaellus sentään mitään lepolomaa ole….
Illalla yritys mennä ajoissa nukkumaan ja aamulla ajoissa ylös.
Matkaa leiripaikalta huipulle tulee noin viisi kilometriä ja korkeuseroa hiukan vajaa tuhat metriä.

to. 20.8.
Lumikenttä johon porotokka kävi edellisenä iltana tekemässä omat jälkensä alkoi jo parinkymmenen metrin päässä teltalta, muuttuen muutaman sadan metrin päässä jyrkäksi oikealle nousevaksi rinteeksi jyrkentyen sen verran, että siirryimme välillä kulkemaan kivikkoon, josta jalansijojen saaminen oli helpompaa ilman jäärautoja. Kolmisensataa metriä ylempänä rinne loiveni lumilaikkujen ja lampareiden täplittämäksi lähes tasangoksi, tosin kovin kiviseksi pirunpelloksi. Jo ensimmäisesessä nousussa meni varmaan litra terästettyä juomaa, päivä oli lämpötilaltaan edellisen toisinto, itikat onneksi vähenivät korkeuden myötä anhittomiin, eikä paarmojakaan ollut enää juuri ollenkaan.
Reitti jatkui lähes korkeuskäyrää seuraten, vain hiukan nousten kohti 1287 m. paikkeilla olevaa sivuhuipun pohjoisharjanteen notkelmaa, jossa hiukan piti korjata reittiä alemmas oikealle alasmenokohdan jyrkkyyden takia, ylimääräistä mutkaa ei onneksi juurikaan tullut. Siitä muutama kymmenen metriä rinnettä vinosti alaspäin lounaaseen kohti Oksskoltbreenin lamparetta, jonka laskujoen suulla oli hyvä ruokatauon paikka.
Kunnon lämpöisen aterian jälkeen matka jatkui lounaaseen vuoroin lumilaikun, vuoroin moreeniharjanteen ylityksillä, kunnes kilometrin päässä vastassa oli Oksskoltenin nousureitin jyrkälle loppuosalle johtava lumirinne. Siksakkasimme sen ylös ja huohottelimme jyrkän osan juurelle, jossa jo hiukan piti katsella ”polun” kulkureittiä. Mitään pysyvää kulku-uraa ei oikein ole, joten reitin voi valita vapaasti, vaikka siellä-täällä joitain kivikasamerkkejä löytyykin.
Muutaman kymmenen metrin jälkeen, kun kaveri oli kontannut parista vaikeammasta kohdasta ylöspän päätti hän vetäytyä leikistä ja lähteä alemmas odottelemaan minua, kun käyn huipulla. Laskeskelin kauanko viimeisten puolentoista kilometrin ja kuudensadan korkeusmetrin äheltämisessä menisi aikaa ja suosittelin kaverille rauhallista teltallepaluumarssia, ettei kävisi aika pitkäksi ja kivi kovaksi istuskellessa. Pian katselinkin ylhäältäpäin, kun hän taapersi lumilaikulla omia jälkiämme pitkin takaisinpäin.
Alussa on lyhyt jyrkähkö osuus joka ensin hiukan haetuttaa reittiä, sitten on pätkä aavistuksen loivempaa, jyrkkenee jälleen ja jossain ylhäällä rinteen puolivälin jälkeen sitten kulku helpottuu.
Kiveä ja kalliota on kaikenkokoista, kannattaa yrittää välttää etenkin oikean reunan kallioita ja yleensäkin isoimpia kiviä, jolloin askelmat pysyvät kohtuumittaisina, jostain löytyy jopa pätkä hienohkoa irtosoraakin. Sauvoista on iso apu tässäkin nousussa, tuskin itse olisin siitä ja etenkin laskusta selvinnyt vaikeuksitta ilman, reitistä hiukan riippuen myös muutaman kerran joutuu tarraamaan kädellä lisäapua nousuun.
Jyrkän osan yläpäässä on kivikummeli merkkinä alaspäintuleville, mistä kannattaa aloittaa, se on helpotuksen huokauksen merkkipaalu myös ylösmenijöille, missä kohden voi lakata pelkäämästä lipsahduksia, kivien irtoamista tai ylempänä liikkuvien tohelointia, kauniina päivänä sesonkiaikaan et nimittäin useinkaan ole mäessä yksin. Samaan aikaan oli nytkin ainakin seitsemän ihmistä vuoren rinteillä.
Loivempi puolikilometrinen loppurinne onkin sitten pitkästyttävän hidasta puurtamista odotellessa huipun mahtavia maisemia. Seitsemän ja puoli tuntia meni aikaa ylöspäin könyämiseen.
Huippukirja oli lyhyehkö (vuosi-pari? enpä älynnyt katsella vuosilukuja), eikä yhtään tuttua nimeä näkynyt listalla (eli suomalaisia).
Huipun kyltissä on nimetty ensimmäiset kävijät vuodelta 1883, Charles Rabot ja Peder Stordal.
Kuvaussession ja voileivän jälkeen olikin sitten jo pakko lähteä lyllertämään alaspäin, iltapäivä oli jo pitkällä.
Alku menee mukavasti loivaan alamäkeen rennosti lompsiessa, kummelin luona on sitten syytä hiukan skarpata, kuten kaikki tietävät alasmenossa tapahtuu ne pahimmat ruumiillisen ja henkisen väsymyksen aiheuttamat virheet ja emämokat.
Päätin mennä jyrkän kohdan hiukan enemmän harjanteen itäpuolelta joka ylhäältäpäin katsoen näytti huomattavasti loivemmalta, mikä kyllä myöhemmin tuntui virhearviolta, se tuntui ainoastaan ehkä loivemmalta ja muutamassa kohtaa jopa pelottavan jyrkältä, kun reittiä ei aina näe niin hyvin kuin noustessa. Jokatapauksessa sauvoin sitä alaspäin hyvin rauhallisesti ja harkiten. Jo melko ylhäällä sain taas jälleen kerran loistoajatuksen oikoreitistä (kuten niin usein aiemminkin, eli lähes aina). Nousureittinä käytettävän harjanteen ja Oksskoltbreenin välissä on lumialue (ehkäpä jäätäkin alla), joka nousee melko ylös rinteeseen, se sattui olemaan juuri käyttämäni laskeutumislinjan alapäässä. En voinut olla hekumoimatta ajatuksella päästä iskemään kantapäitäni pehmeään lumeen, sikäli kunhan se ei vain olisi liian jyrkkää ja jättämään viimeiset puoli kilometriä kivikkoa kokonaan väliin. Katsoin samalla ylhäältä parhaan reitin läpi koko parikilometrisen laakson siten, että pääsin lumireittiä pitkin vain pari kapeaa soraharjannetta ylittäen. Suuntasin siis sinne ja eihän se nyt niin kovin jyrkkää ollutkaan, ainakin uskalsin sauvojen avulla aloittaa laskeutumisen varovasti pitäen varani etten vahingossakaan astu jäiselle kohdalle, kuten tollisko olin aiemmin alhaalla tehnyt ja ollut selälläni oitis tutkimassa kirkkaansinistä taivasta. Tässä se olisi tiennyt ehkä pitkänpuoleista mahalaskua.
Tein komean jälkijonon loivasti oikealle kaartaen ja säästin paljon askeleita ja aikaa sen reitin myötä.
Laakson ylityksen jälkeen oli vuorossa pikku nousu kohtaan 1287 m. jossa taas aloin etsiä parempaa reittiä. Päätin olla nousematta hiukan ylemmäksi turhan kiviselle paluureitille ja jatkoin suoraan korkeuskäyrää harjanteen ympäri, todeten jälleen löytäneeni hyväkulkuisen lumikentän oikeaan suuntaan. Talsin eteenpäin lumella jonka yläreuna kulki jyrkän kallion alareunassa ja josta ei päässyt ylöspäin. Valitettavasti se myös koko ajan hiukan laski alaspäin, joka ei olisi ollut kovinkaan tarpeellista. Lumikenttä oli alempaa myös melkoisesti jyrkempi ja pian se alkoi jyrketä myös edessäpäin. Kuljin lunta pitkin kaikkiaan puolisen kilometriä, viimeiset pari sataa metriä rinne oli niin jyrkkä, että jouduin potkaisemaan siihen kaksi kertaa kengällä koloa saadakseni riittävän pitävän jalansijan. Onneksi kaikki loppuu aikanaan, ainakin viimeiset voimat jaloista meinasivat jäädä sinne. Pieni voileipä-vesitauko kivellä istuen onneksi auttoi hiukan palautumaan.
Olin nyt hiukan liian alhaalla viimeisen tasaisen kivikkolamparealueen ylittämistä ajatellen, joten hiukan taas loivaa nousu-uraa kilometrin verran ja olin viimeisen laskun yläpäässä.
Lähtönousun kivikko-osuus oli ollut melko hikinen, joten myös sen alas meneminen olisi täyttä tuubaa, joten eikun taas kehittelemään uutta reittiä.
Tällä kertaa ajatus lähti poroista, jotka myös kesäisin kulkevat tuntureilla vaikka kuinka ylhäällä, jos vain sinne pääsevät. Sinne asti ainakin olivat päässeet. Porothan tietenkin tietävät ja käyttävät paikkakuntalaisina helpoimpia reittejä ja niitähän taas tunnetusti ovat lumialueet. Seurasin siis muutamia poronkoparoiden jälkiä hieman nousureittiä enemmän oikealle, eli ylärinteen puolelle, josta melko pian lähtikin lumiläntti alaspäin, josta pääsin laskettelemaan huikua. Pienen moreeniharjanteen ylityksen jälkeen löytyi toinen lumialue ja sitten olinkin jo Charles Rabot-breenin sulamisjoen putouksella kuvaamassa sitä. Siitä vielä puolisen kilometriä teltalle.
Olin aiemmin hiukan ounastellut, että matka saattaisi jatkua jopa autolle saakka, mutta eipä tarvinnut sellaista edes miettiä, takki oli tyhjä. Hyttysmyrsky ja lämpöhalvaus alempana eivät todellakaan houkutelleet.
Paluumatkaan meni neljä ja puoli tuntia, yhteensä siis kaksitoista tuntia pikku taukoineen. Hiukan oli univaikeuksia seuraavan yön edelleenkin turhan lämpöisissä olosuhteissa.

pe. 21.8.
Väsyttävää, mutta joskus vain on aika nousta ja lähteä.
Aaamukahvin jälkeen rinkka kasaan ja alamäkeen. Hiukan eri reittiä, enemmän pajukoita väistellen, kun ylhäältä ne näkee paljon paremmin.
Edelleenkin hellettä ja edelleenkin kuhisevaa ilmatoimintaa ötökkäarmeijalta. Alas sillalle oli matkaa helpohkot nelisen kilometriä.
Sillan seutuvilla oli nälkä, mutta musta mäkäräisarmeija esti keittohommat, vaikka pieni tuulenvirekin kävi idästä järveltä päin. Pieni nousu sillalta tuvalle onnistui vain siksakkia nousten. Sama viiden metrin nousu voimisti myös tuulen voimakkuutta sen verran, että päätimme keitellä tuvan takana varjossa sapuskat ja söimme taasen sen etupuolella tuulenvireessä pikku koivun olemattomassa varjossa.
Ja marssi jatkuu. Polku kipuaa kukkulan vasemman puolen ylitse, minä jo ”viisastuneena” en kipua enää yhtään turhaa metriä, vaan laskeudun kukkulan oikeaa puolta järven rantaan soralle, jota myöten laahustamme kohti neljän kilometrin päässä olevaa patoa ja autoa.
Vettä koneeseen kivellä istuen, varjoa ei ole eikä enää tuultakaan, rannassa välillä vettä päähän ja käsivarsiin, sitten taas hiukan eteenpäin kiviä ja pehmeitä alueita kierrellen, kivelle istumaan, vettä koneeseen…..olipa pitkät neljä kilometriä, loppumatkan hiivin yksikseni hyvin hitaasti, kun kaveri otti loppukirin johon en pystynyt vastaamaan!
Muuten karmea reissu, mutta hieno huiputuspäivä. Mihinkähän kategoriaan tuo nyt sitten lopullisesti tulee asettumaan, aika näyttää.
Yöksi ajelimme Svartisdaleniin.

la. 22.8.
Ja tarkoituksenahan olikin vain kuntoilla lauantain Solvågtindenille kapuamista varten (1559 m. nousua juurelta 1434 m.).
Kaveri ei edes jaksanut ajatella koko asiaa ja omakin kunto oli sitä luokkaa, että puolivälissä käynti ei oikein innostanut, joten eteenpäin sanoi pappa Puntossa, kohti Ruotsin loputtomia marjametsiä. Seuraava yö meni jossain Norrbottenin matalavetisten järvien rannoilla.

su. 23.8.
Ajelimme hiljakseen läpi Ruotsin tutkien ainakin viidentoista suon ja niiden reunojen marjatilanteen. Saaliksi jäi pitkän päivän etsintöjen jälkeen pari kourallista hilloja, kourallinen mustikoita ja muutama juolukka. Nyt ymmärrän mitä tarkoittaa, kun aina puhutaan, että yli 90 prosenttia marjoista jää poimimatta metsään, tämän kokemuksen perusteella olen aivan satavarma että asia on juurikin näin!
Illan kuhneessa oltiin jo Suomen puolella ja päätin hiukan lisätä vauhtia, Jyväskylässä kello hipoi jo iltayhtätoista.

Kuvia