2014 9. Okstindan

Syyskussa ruskalle.

 

 

 

 

 

Tavoitteena edellissyksyn tapaan on jälleen Oksskoltenin 1916 metrinen huippu.
Viime syksynä jäi jäätikkö ylittämättä jäärautojen puutteessa, tänä vuonna ei jää ainakaan sen syyn takia.

Retkue.

Molemmat mukaan lupautuneet kaverit jäivät sairaslistalle, joten ruskaretkestä meinasi tulla jälleen yksinvaellus, mutta nyt lähtöpäiväksi on päätetty keskiviikko 10. 9. ja mukaan lähtee vähintäänkin ainakin yksi innokas huiputtelija.
Päätin sitten eilen että teemmekin reissun vain kahdestaan ja matkailuautoksi valitsimme Hiacen, joka nyt tuntui sopivimman kokoiselta kahdelle vaeltajalle tavaroineen. Mahtuu paksua patjaa siirtymäöille ja on peräluukun reilunkokoinen sateensuoja retkituoleilla juotaville välikahveille järvimaisemissa.

Suunnitelma on sellainen että hilaamme tienvarren parkkipaikalta 530 metristä rinkalliset tavaraa leiriin jäätikön vierelle 850 metriin ja siitä sopivan sään vallitessa yritämme könytä huipulle. Pilvisyyden haitatessa huiputtelua harrastamme ulkoilua telttojen ympäristössä ja lähirinteillä.
Ruokaa ja varusteita pitänee vaihtelevan sään vuoksi varata muutamalle päivälle, että on hiukan varaa odotella sitä parempaa päivää, pilvessä ei ole mukavaa suunnistella, eikä valokuvaamisestakaan tule juuri hullua hurskaammaksi.

Sää.
Pitkänajan ennuste:
http://www.yr.no/place/Norway/Nordland/Hemnes/Okstindan/long.html

Tavarat.
Hiukan tuossa jo katselin mukaan otettavia tavaroita ”paperilla” ja peruskamat painavat lähtiessä viitisen kiloa, kamera 1.4 kg. ja jäätikköturvallisuutta 1.2 kg. Siihen vielä hiukan ruokaa, jolloin rinkka painanee noin yhdeksän ja puoli kiloa.
Jotain pientä keventämistäkin tapahtunee, kun vaihdoin ison kaasupullon pienempään. kahvipaketinkin puolitin ja Prinssieverstikin tuntuu pakatessa kutistuneen jo neljänneksellä noin desin paikkeille. Very Happy

Viimeistelyharjoitukset:
Reilu viikko aikaa.
Kaveri sairastelee flunssaa ja vetelee antibiootteja, yskän- ja nuhalääkkeitä ja ties mitä muita mömmöjä.
Loppuviikko näyttää joudunko itse vielä oikein tosissaan paneutumaan keventämiseen. Maanantaina päivän mittaan innostunut selkäkipu pakotti minut pysymään sängyssä koko iltapäivän ja illan.
Tiistainakaan en liikkunut muuta kuin pakolliset kuviot kyynärsauvojen avulla. Varoiksi siirsin muiden särkylääkkeiden seuraksi vielä reilun kourallisen 800 mg. Buranaa rinkkaan.
Keskiviikkona tein asfaltilla kilometrin hiipimislenkin ilman minkäänlaisia sauvoja, joten nyt näyttääkin jo oikein hyvältä onhan tässä sentään vielä viikko aikaa.
Hitaasti mutta epävarmasti. Myös kaikki kotoa löytyneet Tramalit ovat nyt mukana rinkan apteekissa.
Torstain lenkki oli samanpituinen, mutta samoilla lämpöisillä sain myös maanantaina kesken jääneen ruohonleikkuun hoideltua jotenkuten loppuun…..
…..jonka seurauksena perjantain lenkki jäikin taas väliin!
Eipä ole koskaan näin tiukoille mennyt, muutoin kuin sillä kerralla, kun jouduin selkäleikkaukseen.
Lauantaina köpöttelin pikkasen kotikatua pitkin.
Sunnuntaina meni parin kilometrin asfalttilenkki itse tuskin lainkaan kipua tuntematta, siitäkö se nyt jo viimeinkin repeää.
Maanantaina viisi kilometriä. Suoraan sanoen ei hyvältä näytä, keskiviikkona kuitenkin matkaan, odotukset eivät nyt ole kovinkaan korkealla, lopputuloksen näkee sitten kohteessa.

ke.
Matkaan päästiin lopulta keskiviikkona iltapäivän puolivälin paikkeilla.
Yöksi jäätiin jonnekin Ruotsin puoliväliin.

to.
Perille Laurisbuktaan.
Yön olimme Kjennvasshyttan parkkipaikalla, josta meitä tuvan huoltomies seuraavana päivänä ystävällisesti pyysi poistumaan, kun paikalle henkilöautoilla saapui suuri lauma pieniä vaeltajia huoltajineen, joihin kaikkiin törmäilimmekin sitten ylhäällä solassa ja jäätikön reunamilla useasti, kun vanhempi väki yritti pitää tunturiin hajautuneen laumansa edes jonkinlaisessa järjestyksessä. Ilmeisesti kaikki lopulta löytyivätkin aina illaksi hyttaan.

pe.
Viimeisten pakkausoperaatioiden jälkeen läksimme iltapäivällä könyämään kivistä ja märkää polkua pitkin rinteeseen, jonka päällä n. 320 metriä ylempänä oli seuraavien öiden tukikohtamme.
Ensikertalaisen varusteilla täyteen lastattu ensikertalainen kaverini hiukan puuskutti ylämäessä ja istahti muutaman kerran kivellekin, mutta selvitti tulikokeen kunniakkaasti suomalaisella sisulla.
Solassa on useita hyviä valmiiksi raivattuja teltanpaikkoja hiekalla ja pikku järven rantanurmikoilla. Valitsimme lähinpänä kallioseinämää olevat paikat, jolloin olisimme parhaiten suojassa, koska sääennuste oli luvannut reipasta etelätuulta ja sadetta seuraavalle iltapäivälle.

la.
Kävin jäätiköllä tutkimassa reittiä ylöspäin ja muutenkin tutustumassa jäävirran nähtävyyksiin. Kyseinen jään haarake on alapäästään loivahko ja täysin lumeton, joten pahimmat jään alla kulkevat puronkohdat, railot ja kaivot väistellen siis ”melko turvallinen” kulkea.
Kaveria kiinnosti enemmän vieressä ollut 1216 metrinen Kjennsvashammaren, jonka laella hän pistäytyi.
Joku lapsilauman huoltajista kävi kyselemässä parin-kolmen kadonneen tytön perään. Myöhemmin jäätiköltä päin ilmestyi jo kymmenkunnan löydetyn lapsen lauma…..kova homma paimenilla.
Vasta myöhään iltapaivällä alkoi sade, joka ei ollutkaan kovin voimakasta ja muuttui illemmalla katkonaiseksi ja loppui joskus yöllä.

su.
Kylmän pakkasyön jälkeen aurinkoinen aamu lämmitti taas lihakset liikkeelle.
Laskeuduimme leirisolan 850 metristä muutaman kymmenen jyrkkää metriä alas jäälle ja läksimme tarpomaan jäätikköä ylöspäin, toiveena päästä hiukan helpommin sitä kautta lähemmäs Oksskoltenin jyrkkää viimeistä nousua 1400 metristä ylöspäin.
Jo alempana jouduimme tekemään reittiin paljon siksakkia, kun pitkät montasatametriset railot ohjailivat reittiä sinne-tänne.
Mitä lähemmäs tulimme jäätikön jyrkempää taitoskohtaa, sen suuremmiksi ja lukuisammiksi tulivat myös railot. Eteneminen oli tosi hidasta reitin etsimistä ja siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt ottaa hakku esiin askelmien hakkaamiseksi kaverin kuusipiikkisille jääraudoille päätin että nyt saa riittää, aikakaan ei enää riittäisi huiputukseen, vaikka jäätikön yli pääsisimmekin. Sitäpaitsi muutenkin oltiin jyrkkyys huomioiden lähes turvallisuuden ylärajalla ilman köysistöä.

Tapasimme siinä vaiheessa kolmimiehisen norjalaisköysistön, jolla oli sama suunnitelma, kuin meilläkin, kaikilla oli hakut ja kunnolliset jääraudat, köysi ja ilmeisesti hieman kokemustakin mukana.
Muutamia tunteja myöhemmin juttelimme sitten leirissä reissuistamme ja he kertoivat päässeensä hieman ylemmäksi jäätikön niskan päälle, mutta havainneet labyrintin aivan mahdottomaksi kulkea eteenpäin, joten olivat pakoitettuja palaamaan autolleen.

Paluumatkalle siis. Samat kiemurat takaperin, paitsi alempana kaarroimme hieman lähemmäksi jäätikön vastakkaista puolta, koska halusin tutkia siellä olevaa jyrkempää kallio/sorareittiä ja pääsyä jäätiköltä sille. Sillä rinteellä ei tavan tallaajalle ole oikeastaan, kuin yksi mahdollinen reitti. Olin netistä saanut suurinpiirtein reitin selville ja tapaamamme miehet vielä selvensivät reittiä. Siinä suunnitelmaa seuraavalle päivälle.
Kuljeskelimme jäätiköllä sinä päivänä seitsemisen tuntia.
Vielä illalla kaverini päätti laskeutua auton korkeudelle edes hieman lämpimämpiin olosuhteisiin, joten seuraavan yön miehitin yksin solan leirintäaluetta.

ma.
Toisen hiukan kylmemmän pakkasyön jälkeen aamuauringon myötä laskeuduin jälleen jäätikölle ja ylitin sen suoraan melko alhaalta. Pääsin jäältä helposti korkealle kivelle, jolla riisuin raudat pois. Kiven kohdalta lähti pikku puronnotko ylöspäin jonka märkiä kiviä pitkin liukastelin alkumatkan ylemmäs. Sitten rinne muuttui välillä melko irralliseksi ja jyrkemmäksi sorarinteeksi, kunnes ensimmäisen jäisen lumilaikun reunalla reitti kääntyi vasemmalle seuraten lumen alareunaa sen loppuun saakka. Ennen seuraavaa lumilämpärettä nousin ylemmäs ja sen lumilaikun yläpuolelta jyrkkä käännös oikealle yläviistoon, jossa rinne pikkuhiljaa alkoi loiveta päättyen huipun viimeiseen jyrkempään nousuun. Olin siinä kohdassa iltapäivällä kahden aikaan, joten matematiikka kertoi, että huipulle ei ole asiaa, koska poistumiseen ei jäisi tarpeeksi aikaa valoisana aikana, sitäpaitsi halusin siihen lisäksi pienen hätävaran pahimman varalle, ei turhia riskejä.
reittiJätin repun taukopaikalle ja kiipesin aivan jyrkän kohdan alle (n.1400 m.) kuvaaman kaikki maisemat talteen.
Sitten taas alaspäin. Ensimmäinen jyrkkä kaarros ylemmälle lumilaikulle meni hiukan pitkäksi. On vaikeaa suunnistaa, kun ei näe alapuolella olevaa jyrkkenevää rinnettä. Yöpakkasissa jäätyneistä jääpintaisista kallioista huolimatta onnistuin onneksi löytämään takaisin reitille lumen alapuolitse kiertäen kohtuullisin ponnisteluin ja lähes turvallista reittiä.
Pitkä väsyttävä laskeutuminen jäätikön reunaan sujui pientä polven venähdystä lukuun ottamatta odotettuun tapaan.
Takaisin kivelle, jääraudat kenkiin ja…..askel jäältä hiukan alaspäin kivelle olikin ollut paljon helpompi, kuin askel kiveltä takaisin ylös jäälle, ei ollut edes hakku tänään mukana. Katselin lähistön muut mahdolliset paikat, mutta eipä siinä muita nousupaikkoja ollut näkyvillä, ehkä kauempana olikin, mutta se olisi edellyttänyt kallioiden kiertoja ja muuta liian rasittavaa.
Jouduin venyttämään jäykät jalkani äärimmäiseen haara-asentoon, jotta sain vasemman jalan jään reunalle, lyhensin sauvoja ja löin ne kiinni jään reunaan niin lähelle kuin uskalsin, sitten oikealla jalalla räjähtävä (…heh!) ponnistus joka päättyi hoiperteluun jään reunalle ja lopulta olin jäällä.
Kävelin jään yli noin vartissa ja vastapuolella olikin taas kilkattava norjalaislapsilauma opettajineen uteliaana kyselemässä kaikenlaista. Kun pienen norjalais-ruotsalais-englantilaisen juttutuokion jälkeen porukka oli tyytyväinen saamaansa informaatioon, kipusin jyrkän hiekkarinteen ylös solaan ja teltalle.
En viitsinyt enää jäädä solaan yhdeksi yöksi, vaan heitin telttaa purkaessani voileivän lennossa kitusiin, pakkasin rinkan ja jatkoin matkaa alas kohti autoa iloisen lapsilauman perässä.
Lauma tosin päihitti minut kirkkaasti viimeisellä rinteellä ja autot olivat hävinneet parkkipaikalta jo aikaa ennen minun tuloani sinne väsyneenä mutta onnellisena, kuten sanonta kuuluu. Kello oli 18.00, reilun tunnin päästä alkoi hämärtää.
Matka teltalta ylöspäin kesti noin reilut kuusi tuntia, paluu sieltä autolle nelisen tuntia, kaikki tauot mukaan lukien. Kaiken kaikkiaan ehkäpä kymmenisen kilometriä korkeuseroineen, nettikartalta sitä on hiukan vaikeaa mitata.
Tilanne on nyt siis Oksskoltenille 2-0. Pidempänä kesäpäivänä huipulla olisi varmaankin pystynyt käymään, mutta toivottoman hidas vauhtini ei enää syyskuussa riitä kunnolla valoisan aikaan kipuamiseen. Pitänee muuttaa suunnitelmaa, jos vielä tulee käyntiä sinnepäin.

Kuvia