2014 8. Lofootit

Koville otti, mutta tytär sai jotenkin ympäripuhuttua elokussa jälleen pohjoiseen, toisaalta heinäkuu jäikin kokonaan väliin.
Lähtöviikko lienee vk. 32.
Tämä reissu menee kokonaisuudessaan päiväkävelyiden merkeissä, yhden kunnollisen huiputuksen kuitenkin yritän sovittaa mukaan.

Tulostelin tuossa toistakymmentä karttaa netistä, eiköhän niistä löydy tarvittaessa kuljettavaa joka päivälle, parhaalle kaksikin ja jos ei löydy, mennään sitten ilman karttaa.

kartta

Suunnitelmana on kuleksia etelästä Åsta alkaen kaikki mielenkiintoisimman näköiset polkureitit, mitä kartalta löytyy ja niin monta kuin hyvältä tuntuu. Niitähän näkyy olevankin noilla saarilla uskomattoman paljon.
Pitänee sitten joskus jatkaa tulevina vuosina tätäkin projektia, mahtavat maisemat aivan varmaan vielä vetävät sinne jälleen taas takaisin.

****************************

Ensimmäisen retken teimme sadepäivänä Sörvågenista pohjoiseen lähtevää polkua pitkin.
Se kävely jäi matkan puolesta hiukan lyhyeksi, kun polulla tuli vastaan hiukan jyrkempi käsillä kiinni pidettävällä kettingillä varmistettu kalliorinne, joka sateella oli hiukan turhan liukas kulkea ylös ja alas. En arvannut viedä tyttöä enää ylemmäs. Kuivalla kelillä sekin kohta olisi varmaan mennyt hyvin.
Ajoitus oli sikäli pielessä, että päivän mittaan keli alkoi kuivaa ja varmaan muutamaa tuntia myöhemmin olisi onnistanut paljon paremmin.

Tästä alkoivatkin säät muuttua surkeammiksi ja jo seuraavana päivänä oli turhan kuumaa kävellä ja loppureissut teimmekin paahtavassa helteessä ja auringonpaisteessa.

Seuraavana päivänä lähdimme Sandbotnenista rinnettä ylös Småtindanille joka juuri ja juuri oli pilvirajan yläpuolella, joten maisemat Atlantille päin jäivät pääosin näkemättä, mutta hieman alempana sentään näkymät tulosuuntaan olivat mahtavat.  Kuva.

Sitten vuorossa oli polku Nappista etelään, jossa oli tarkoitus pistäytyä v. 1967 löydetyssä Storbåthellarenin luolassa.
Lähellä luolaa tälläkin polulla tuli eteen kallioon vaakasuoraan pultattu kettinki, jota pitkin olisi pitänyt roikkua muutamat seuraavat metrit. Ongelmana oli vain se, että erittäin jyrkän kallion alla oli parin-kolmenkymmenen metrin pudotus alas kiville. En oikein tiennyt tyttäreni hauisten nykyistä kuntoa, joten ikävä päätös kääntyä takaisin oli väistämätön. Lähemmäs kymmenkunta kilometriä kivistä vuoristorataa jätti selvästi hiukan apean mielen, joka onneksi kuitenkin meni pian ohi.  Kuva.

Seuraava päivä olikin vietettävä hiukan kevyemmin palautuen ja ajelimmekin maisemia katsellen ja kuvaillen.

Viimeisenä oli vuorossa Glomtinden.
Reitti kulkee ensin Rörvikvatnetilta vanhan tien pohjaa Rörvikskaretiin saakka ja siitä sitten oikealle polkua huipulle saakka. Viimeinen rutistus on sen verran jyrkkä, että esimerkiksi eräs englantilaisperhe jätti sen suosiolla väliin, mutta paikallisilla on huipulla kuntolaatikko, joten kaikki on niin suhteellista.

glom

Kukkulan kuningas

Huipulle kyllä kannattaa hyvällä ilmalla kavuta vaikka hiukan pelottaisikin, sauvojen kanssa nousu on melko turvallista. Näköalat ovat kertakaikkiaan upeat.

Myös Lofoottien korkeinta huippua Higravtindania (1146 m.) katselin hiukan sillä silmällä, mutta näytti aivan liian  korkealta ja vaikealta lähteä tyttären kanssa könyämään, sitäpaitsi eihän se sieltä mihinkään karkaa.

Samoin Hinnöyalla Möysalenin kansallispuistossa olevalle huipulle Möysalenille (1262 m.) etelästä päin menevää polkua kävimme tutkimassa jonkin matkaa alkupäästä.
Itse huippu on kuitenkin sen verran kaukana ja korkea, että olisi vaatinut meidän retkikunnaltamme ehkä jo yhden yöpymisen, johon nyt ei ollut varustauduttu, joten sekin visiitti on jossain loputtoman pitkällä tulevaisuuden toivelistalla.

Kuvia