2014 6. Narvik

Viikolla 24 Narvikin takamaille Storsteinsfjelletin 1894 m. maisemiin pyörimään noin viikoksi. Lumitilanne jo sallinee huiputuksia, kunhan pilvikorkeus sattuu vain kohdalleen.

10.6. Huomenna matkaan kahden hengen miehistöllä. Mukaan lähtee tällä kertaa Petri, joka on hankkinut kesävaelluskokemusta viime vuosina mm. Vätsärissä. Vaihtelevia säitä luvassa kymmenen päivän ennusteessa, ei kovia sateita. na6416 11.6. ke. TALVILOMA
Keskiviikkona illalla ajoimme Peten kanssa Pohjois-Ruotsissa erään lyhyen sivutien päässä olevan myllyvanhuksen pihaan, jonka piharakennuksessa Petri vietti yönsä, itse nukuin autossa vaahtomuovipatjalla. Tullessa olin huomannut kohdan aivan samaksi, jossa pari vuotta aiemmin olin yöpynyt toukokuun puolivälissä pyöräretkellä tien toisella puolella tarpin alla tien penkalla, koska lumen paljouden vuoksi en ollut päässyt myllyn pihaan hieman kauemmaksi tiestä. Ilta olikin viimeinen lämpöisen kauden jäänne hyttysineen, joita vastaan Petri laittoi muovikassin rikkinäiseen ikkunaan ja nosti mökin oven sisäpuolelle pönkäten sen sauvalla oviaukkoon, koska joku oli tarvinnut ilmeisesti hyvännäköiset saranat omaan käyttöönsä.
Torstaina jatkoimme ohi Torniojärven laskeutuen merenpinnan tasolle Narvikiin, sen ohi länteen Skjomenin vuonon suulle, josta käännös etelään vuononrantaa pitkin samannimiseen laaksoon. Laakson perällä käännös itään Norddaleniin, jonka tien lumisuutta hiukan epäilin, mutta turhaan, koska Norjan voimayhtiö taitaa työnnellä tiensä tyhjiksi lumesta jo hyvissä ajoin keväällä. Muutaman oikeinarvatun tienhaaran jälkeen olimme noin viidentoista kilometrin päässä Cunovuopmissa, parin kilometrin levyisessä laaksossa Storsteinsfjelletin eteläpuolella noin 700 metrissä. Yövyimme tien päässä olevalla reilun kokoisella vesitunneleista kaivetusta sorajätteestä muodostuneella läjitysalueella. Perjantaina rinkat selkään, kulkuväyläksi maastoajoneuvon jäljet, ja suunnaksi Sattojohkan varrella oleva padottu lampare. Hieman ennen lampea käänsimme kulkusuunnan kohti pohjoisessa olevaa Storsteinshyttaa 994 metrin korkeudessa. Ensimmäiseksi esteeksi reitille muodostui tunturin eteläpuolella olevan jäätikön sulamisjoki, josta ei päässyt yli kuivin kengin. Petri hoiteli asian kahlaamalla ilman kenkiä yli, minä taas hienostelin kuivin kengin yläjuoksun suuntaan. Parikin kestävännäköistä lumisiltaa oli matkalla, mutta ajattelin olla riskeeraamatta mitään, kun kerran pakkoa ei ollut. Kiersinkin melko ylös tasaiselle alueelle jäätikön alle, ennenkuin ylitin joen leveästä kohdasta. Tien päästä hyttalle tuleva merkitty polkukin jäi hieman alemmaksi, koska siinä kohdassa vettä oli vielä tähän aikaan keväästä aivan liikaa. Päärakennus on lukossa, mutta pieni harjakattoinen parisänkyinen koppi ja wc ovat auki. Vessasta löytyi styroksi-istuin, paperia ja täysin käyttökuntoinen seinään ruuvattu käsidesi! Hyttalla pidimme keittelytauon pikkupapanoiden keskellä ja jatkoimme sitten yhä ylöspäin suht. kohtuullisessa puoliaurinkoisessa säässä. Pieni viileys ei nousuvaiheessa rinkka selässä ole kovin suuri haitta. Hiukan summittaisella suunnalla tähtäilimme kohti 1275 metrissä olevaa, kartalla pikku lampareiden täplittämää tasangontapaista, joka paikanpäällä osoittautui pienten kalliosaarekkeiden hallitsemaksi lumialueeksi. Kohtuullisen hakemisen jälkeen löysimme pari kallionkoloa, joita kumpikin aloimme kutsua telttapaikoiksemme. Olen aivan satavarma, että kumpikaan meistä ei ollut tyytyväinen tonttiinsa, mutta valitettavasti tuo seutu ei juurikaan parempaa voinut tarjota, joten päätin ilman sen suurempia tutkimuksia, että jäämme siihen. Vesipurokin löytyi aivan vierestä. Itse sain käytettyä kaksi telttakiilaa neljästätoista mahdollisesta, loput kiinnitykset hoituivat kivien avulla, koska maata ei ollut enempää. Matkaa kertyi noin seitsemisen kilometriä ja nousua hiukan alle 600 metriä.
Lauantaina aamulla pakkasin illalla valmiiksi tehdyt eväät, vesipullon, kameran ja kaikkea muutakin tarpeellista tyhjään rinkkaan, pudotin teltan vaellussauvoista alas, laitoin pari kiveä päälle ettei tuuli vie sitä ja ähelsimme matkaan jälleen yläviistoon. Lunta pitkin jäätikön itäpuolisen harjanteen koillisreunaa kiiveten huipulle lähes 1500 metriin ja hiukan liikaa vasemmalle, josta laskeutuminen länteen seuraavaan solaan 1450 metriin melko irtonaista rakkakivikkoa pitkin. Tuuli ja lumisade olivat yltyneet aamupäivän mittaan melkoisesti ja näkyvyys oli pahimmillaan kymmenisen metriä. Koska reittimme kuitenkin oli melko selväpiirteisellä harjanteella ja näkyvyyskin aina välillä parani, jatkoimme matkaa ylöspäin. Solasta alkoi jyrkempi nousu harjannetta pitkin noin 1700 metrissä olevalle esihuipulle, jonka yli ajattelimme könytä, vaikka varsinainen reitti huipulle taitaakin mennä esihuipun oikealta puolelta ohittaen, vieressä olevaa jäätikön reunaa pitkin. Tähän aikaan vuodesta vain ei tuolle jäätikölle ole mitään asiaa ilman kunnon köysistöä, joten se reitti oli täysin pois laskuista. Parikymmentä metriä pitkä tuulenpuhaltama jyrkkä lumidyyni ohjaili meidät esihuipulle, jonka päähän käveltyäni totesin tien olevan poikki. Huippu oli kuin kovapanosammuntojen jäljiltä täynnä halkeamia joka suuntaan sivuille ja alaspäin vaikka kuinka syvälle näkymättömiin ja lisäksi harjanne laskeutui jyrkästi alaspäin nousten vähän matkan päässä seuraavaksi pikku esihuipuksi, joka lienee ollut yhtä halkeillut ja surkeassa kunnossa. Ei tarvinnut miettiä syytä reitin menemisestä jäätikön kautta, joten tämä esihuippu jäikin sitten korkeimmaksi saavutukseksi tällä rinteellä. Pienen lumisessa myrskytuulessa pidetyn tauon jälkeen siirryimme takaisin dyynille ja tulimme varovasti sauvojen kanssa huipulta alas ja suuntasimme kohti telttoja. Kiersimme hiukan vasemman kautta, jolloin vältimme kiipeämisen alkuharjanteen 1500 metrin korkeuteen ja talsimme lähes koko paluumatkan vasemmalle väsyttävän vinoa lumirinnettä pitkin teltoille. Edellisen yön kokemukset ”telttapaikastamme” oli jo aiemmin päivällä saanut minut tekemään päätöksen paikan hylkäämisestä heti, kun se vain on mahdollista. Vaikka jo olimmekin tehneet miehekkään työpäivän ylempänä harjanteilla ei se estänyt meitä purkamasta syömisen päätteeksi telttoja ja suuntaamasta vielä alemmas parempien yöunien toivossa. Parin tunnin sisällä olimme takaisin hyttalla, jonne Petri päätti jäädä papanapatjoille, minä sitävastoin halusin omalle vaahtomuovilleni autoon, joten jatkoin matkaa aluksi samaa reittiä kuin tullessakin joen ylityksen vuoksi, sitten menin pitkin viittapolkua autolle asti. Pikä päivä aamusta iltaan kävellen alkoi jo loppukilometreillä tuntua lattajaloissakin, onneksi ei sentään aivan ylivoimaisen liikaa. Matkaa päivälle kertyi noin 17 kilometriä, nousua n. 500 m. ja laskua n. 1100 m.

Ensikertalaisen tilitys reissusta. (Petri)
Tämän vuoden Lapinmatkaa en juuri ehtinyt työkiireiden takia miettimään, vaikka odotinkin sitä kovasti. Lopulta odotettu aamu kuitenkin koitti. Ainakin alitajunnassa rinkan pakkaaminen tuntui jääneen todella vähälle huomiolle, toki kokemus jo auttoi siinä ja myös useita vuosia täydennetty luettelokin. En tiennyt reissun ohjelmasta muutenkaan mitään, enkä Maurin vaellustavasta, ja tämä vei hieman pohjaa pois nautinnon määrästä. Kokemuksesta kuitenkin tiesin, että uuden reissukaverin kanssa eka kerta ei välttämättä ole yhtä juhlaa, joten odotukset eivät ihan taivaissa olleet muutenkaan. En juuri ollut ennen Norjassakaan vaeltanut, ja tiesin meidän kiipeävän korkeammalle, kuin missä ikinä olisin käynyt, ja siksi minua huoletti vaihtovaatteiden puute, niitä ei ollut nyt lainkaan mukana, paitsi merinovillainen yökerrasto. Kokemuksesta oletin, että olisin melko hikinen huipulle päästyämme. Alusta asti huomasin kuitenkin etenemisemme olevan todella kiireetöntä, ja tämä vaati minulta ihan uudenlaista malttia ja asennetta. Huipulle päästyämme en ollut lainkaan hikeentynyt missään vaiheessa, en edes rinkan kohdalta selästä. Loppua kohti tuo etenemistapa tuntui aina vaan luontevammalta ja hauskemmalta.  Matkalla koin monta uutta ja yllättävää asiaa. Ensinnäkin kännykän kentän loppuminen jo paljon ennen auton parkkipaikkaa. En ollut asiaa etukäteen ajatellut, mutta ei se sitten minua juuri haitannut, kun tiesin vaimon olleen varautunut sellaiseen. Toinen yllätys oli suuri lumen määrä ja kohdalle sattuneet lumisateet ja kylmä ilma muutenkin. Lumi oli kuitenkin hyvä apu etenemistä ajatellen, varsinkin, kun hanki kantoi. Mukana ollut sadeasu joutui nyt myös ensimmäistä kertaa toden teolla käyttöön, varsinkin tuulensuojana. Asu on jo monta vuotta vanha, mutta nyt vasta totesin sen todella hyväksi. Huipun lähelle päästyämme hieman yllätyin siitäkin, että huipulle meno vaatisi melkoisesti rohkeutta ja kokemusta, eikä ainakaan näin ekalla kertaa olisi minulta onnistunut hyvässäkään säässä. En ollut ajatellut, että reitti ylös voisi olla niin kapea ja kivinen, kuin mitä se oikeasti oli. Kartalta sitä tutkiessani en olisi tuota arvannut. Oman mausteensa asiaan antoi hirveä äkkijyrkkä pudotus, joka yllättäen kiivetessämme ilmestyi kivien takaa eteemme, ja käänsi sisukseni miltei nurin. Olen ollut aina kova puihin kiipeilijä, mutta tämä olikin jotain ihan muuta. Juuri ennen Storsteinsfjelletin esihuipulle saapumistamme Mauri sanoi yllätyksekseni kulkevansa alas mennessämme samantien autolle saakka nukkumaan pehmeämmälle patjalle, koska edellisen yön paikka ei häntä oiken miellyttänyt. Myöhemmin selvisi, että ruokavarojeni puute sai Maurin muuttamaan suunnitelmiaan, joihin alunperin kuului myös vaellus huippujen ympäri. Jäätiköltä alas kävellessämme sovimme, että minä jään Storsteinshyttalle yöksi, ja tulen sitten aamulla kahdeksitoista autolle. Hyttalla oli paksu pehmeä patja, mutta nukuin silti yhtä katkonaisesti kuin teltassakin. Myös vihreyden puute ylhäällä kävellessämme yllätti minut, pelkkä kivierämaa ei ole mitään sielunmaisemaani, siksi taas alaspäin laskeutuessani nautinkin suunnattomasti pehmeässä sammalessa kävelystä. Reissun paras kohta olikin tuo hyttalta alas laskeutuminen ja autolle kävely. Mietin siinä kävellessäni, miksi se tuntui niin nautinnolliselta, ja totesin syyt: Ensinnäkin tuo alaspäin meno oli kevyttä, ja Maurilta opittu hitaasti kiiruhtaminen vielä lisäsi keveyttä. Toiseksi olin koko ajan kartalla, ja tiesin minne olin menossa, siis itseni herrana kuljin. Kolmanneksi vihreä, pyöreänä kumpuileva alusta tuntui taivaalliselta kivikoiden ja hangen jälkeen. Nämä syyt olivat seurausta ylöspäin kiipeämisestä, ilman sitä ei olisi niin kivaa ollut. Ylhäällä oleva teltanpaikka oli minusta varsin viehättävä, vaikka Mauri siitä ei pitänytkään. Vettä oli lähellä ja kovempi tuuli olisi kai pistänyt kiinnitykset koville, mutta kyllä minä siinä muutaman yön olisin viihtynyt, se on varma. Ei sellaisesta kivierämaasta voi kovin hyvää paikkaa löytääkään.

Sunnuntaina aamulla sateli, välillä lunta, välillä vettä, lämpötila muutaman astetta. Vetäisin kevytpeitteen auton takapään yli, laitoin alumiinisalon keskelle ja kiristys kivillä, jolloin sain retkituolille suojaisen kahvittelu- ja ruoanlaittopaikan odotellessani kaverin tuloa hieman laajempaa kaarrosta pitkin autolle. Pienten palautumisrituaalien jälkeen aloimme siirtymätaipaleen seuraavaan kohteeseen. Palasimme E6-tielle ja harrastimme autoturismia käymällä Tysfjordenin ylittävän lautan itäpuolisessa satamassa Skarbergetissä. Siitä palasimme takaisin edelliseen risteykseen tielle 827 suuntana etelä. Pienen ajelun jälkeen olimme kahden tunnelin välissä Stefjordbotnissa sijaitsevalla levähdysalueella, jonka takaosan pöydän vieressä yövyimme, vieressä nousi pilviin Norjan kansallistunturi Stetinden.
Maanantaina sadekuurojen vihmoessa vuononpohjukkaa kelin ollessa parin lämpöasteen puolella arvoimme nousuhaluja aamukahvin lomassa. Karautimme peltihevosen tunnelin toisen pään levähdysalueelle, josta polku Stetindenille alkoi ja heräämisen loppuvaiheessa huomasimmekin jo olevamme polulla nousemassa jälleen kohti lumipilviä. Mitään harhaluuloja kivitapille nousemisesta meillä ei tietenkään ollut, ainoastaan kiinnosti, että kuinka korkealle vielä edellisen kävelyn jäljiltä jäykät jalat jaksaisivat kantaa. Puroja ja lehtoja kuvaten ja pikku taukoja pitäen saavutimme viimein koivurajan ja jatkoimme rinnettä ylöspäin jossa korkeudessa lumikuurot jällen alkoivat paiskomaan pyöreitä ammuksiaan maahan. Erittäin vaihtelevat kelit olivat tämänkin reissun suolana. Aikanaan tulimme reilun seitsemänsadan metrin korkeudessa olevalle Svartvatnetille, jonka ympäristössä olikin täysi talvi lumineen ja lumituiskuineen. Sen vasemmalla puolella oleva pikkuhuippu noin kahdeksansadan metrin korkeudellaan oli päätepisteemme. Seuraava etappi olisi ollut noin puolen kilometrin päässa parisataa metriä korkeammalla oleva sola, jossa palelemista valitelleet ja meidät rinteellä ohittaneet saksalaisetkin kävivät kiipeilyvarusteineen kääntymässä, meitä se ei enää houkutellut. Solasta alkoi varsinainen tunturin esihuipun harjanne, joka sitten jatkuu päähuipulle saakka. Kahvitauko kiirunapariskunnan reviirillä ja pikaisesti alaspäin kohti lämpöisempää koivikkoa. Iltapäivä olikin jo pitkällä kun olimme alhaalla autolla ja jatkoimme matkaa takaisin kohti Ruotsin rajaa.

Petri
Tässä kohtaa teimme pienen autoajelun lähelle Norjan kansallistunturi Stetindia. Vietimme yön päätien vieressä parkkipaikan nurmialueella, ja aamusella siirryimme Stetindin juurelle. Hirmuisen komealta näytti tunturi juurelta katseltuna. Heitin kevennetyn rinkan keittovehkeineen selkään ja marssimme polulle. Ylöspäin kavutessamme totesin, että alaosa polusta ympäristöineen oli paljon hienompi ja rehevämpi, kuin mitä olin kuvitellut ja odottanut, suorastaan kaunis. Jossain vaiheessa tuntui, ettei tuo kapuaminen lopu ollenkaan, mutta kun päivä oli varattu juuri tuolle hommalle ja ympäristön ihailulle, ei ollut kiire minnekään. Pidimme soman kahvitauon juuri ennen puurajaa tuulensuojassa istuskellen. Puurajan jäätyä taakse vilkuilin vähän väliä taaksepäin samalla valokuvaten, kun maisemat komistuivat askel askeleelta, ja kun en malttanut odottaa huipulle pääsyä, tosin huipulle asti ainakaan minulla ei ollut tarkoituskaan mennä. Määräkorkeuteen saavuttuamme en voinut kuin hiljaisena ihailla ylhäältä avautuvia näkymiä merenlahdelle ja vastapäisille tuntureille. Kovin oli kaunista, ainakin näin ensikertalaisen silmille. Ennen laskeutumistamme pidimme vielä toisen soman kahvinkeittelytauon, taisi olla hienoin paikka, missä olen kahvia keitellyt, ainakin ympäristön puolesta. Sää ei ollut ihan paras mahdollinen, mutta antoi oman mausteensa hetkelle. Alastulo oli tietysti hieman nopeampaa, kuin ylöspäin kapuaminen, mutta tuntui tottumattomissa pohkeissa hieman ylösmenoa enemmän. Tosin rauhallinen vauhti säästi minut kokonaan lihasten kipeytymisiltä. Koko täyden työpäivän verran kesti ylhäällä käyminen. Etäisyyksien arvioiminen reissun aikana epäonnistui minulta joka kerta, kun sellaista yritin. Johtuu luultavasti siitä, kun ympäristössä näkee kauemmas, kuin mihin on tottunut, ja ympäristö on outo. Kaiken kaikkiaan reissu oli fyysisesti erittäin kevyt juuri tuon hitaasti kiiruhtamisen vuoksi, vaikka pelkäsinkin aluksi kuntoni puolesta. Toivon pääseväni tulevina vuosina vielä uudelleen tuonne jonnekin ylös.

Löysimme  sopivan yöpymispaikan vielä Norjan puolelta. Aamulla maa oli sielläkin valkoinen ja teltta lumen peitossa, kovin oli kelit kylmenneet jokapuolella Pohjolaa. Se aamu vei loputkin ulkoiluhalut ja paluu Suomeen alkoi.

 Maurin KUVIA ja tuttun tapaan lisää vaelluskuvia tulee Vastavaloon ympäri vuoden.
Ja Petrin
KUVAT 

Reissun kulut jäivät bensojen 128 euron osuuden lisäksi muutamiin vuorotellen tarjottuihin pullakahveihin.