2013 8. Lyngen

2013 LYNGEN

1.8. torstai
Auton pakkaus käynnissä ilman paniikkia, huomenna aamupäivällä tulee kaveri Vantaalta ja toinen noukitaan Oulusta työpäivän jälkeen kyytiin ja illaksi Lyngeniin, noo… menee se varmaan yli puolenyön, mutta siitä viis.

2.8. perjantai
Ensimmäinen yöpyminen tulikin kohdalle jo Helligskogenin jälkeen olevan Lavgavaggiin menevän pyöräreitin pysäköintialueen reunalla Skibotnelvan rannalla.

3.8. lauantai
Aamiaiseksi makkaranpaistoa ja sitten Skibotniin viimehetken ostoksille, kahville ja kohti Lyngeniä.
Jieggen juurelle tulimme joskus iltapäivän puolella ja pienten tavarasulkeisten päätteeksi suuntasimme kohti Tverrelvaa.
Vettä joessa oli runsaammin kuin edellisellä käynnillä, joten joen mukanaan viemä polunosa oli ohitettava hieman ylempää rinteessä, tai joki ylittäen, molemmat tavat tuli kokeiltua. Siitä alkaa rinne ja nouseminen.
Päivä oli aurinkoinen, lähes helteinen, siis sopimaton kiipeämiseen rinkan kanssa, mutta siitä huolimatta intoa riitti. Pienen nousun jälkeen polku jyrkkenee huomattavasti erään jääkauden jättämän sivumoreenivallin kupeessa, kunnes loivenee jälleen helpommaksi nousta jossain 400 metrin korkeudella. Noin 450 metrissä päätin jäädä yöpymään. Joen toisella puolella oli toinenkin teltta, jonne illan mittaan ilmestyi ylhäältäpäin pariskunta, purkaen teltan ja jatkaen matkaansa alaspäin. Meidän retkueemme nuorempi parivaljakko Marko ja Usko sitävastoin kiipesivät illan mittaan samoilla lämpöisilla suoraan 900 metriin, jonne majoittuivat telttoihinsa, toinen kalliolle ja toinen lumelle.

4.8. sunnuntai
Huolimatta kovan alustan häiritsemistä yöunista heräsin kuitenkin aikaisin seuraavana aamuna, mutta parin tunnin aamusade hidasti lähtöäni ylöspäin. Sateen tauottua jatkoin matkaa ylempään leiripaikkaan puron vasenta puolta, jossa jonkinlainen poluntapainenkin vielä jotenkuten näkyi. Rinne on valokuvista katsoen lähes 45 asteinen, onneksi se tällä kertaa oli pehmeämpi kuin edellisellä kerralla, jolloin se oli sateen ja auringon yhteisvaikutuksesta kivenkova, eikä siihen silloin saanut kengällä minkäänlaisia askelmia. Nyt se oli huomattavasti helpompi hikoilla ylöspäin, kun kenkä hieman upposi soraan.
Yläpäässä reitti kapenee ränniksi, minkä oikealla puolella oleva kivivyöryvaara on nostanut polun vasemman puolen kallioille, josta melko helposti pääseekin loivempaan maastoon ensimmäisen jäätikön alareunaan. Siellä olikin tyhjä teltanpaikka odottamassa.
Kävin tukimassa kavereiden teltat, jotka osoittautuivat iltapäivälle ennustetusta ukkosesta huolimatta tyhjiksi, pojat olivat kaikista ennusteista huolimatta aamulla seitsemän maissa lähteneet yrittämään huipulle, koska sillä korkeudella ei edes aamulla ollut satanut.
Laitoin teltan pystyyn, varmistelin naurettavan pienet hiilikuitu- ja katajakiilani ensin pienillä, sitten päälle reilunkokoisilla kivillä, söin, valokuvasin ja odottelin Forecan lupaamaa ukkosta. Heti iltapäivän puolella mereltä alkoi nousta kostea kuuma ilmavirtaus tuloränniä myöten ylös huippujen yli ja muodosti samalla nopeasti pilviä vuorten ympärille ja heitti ensimmäisen sadekuuron. Myöhemmin alkoi sitten tuulla oikein urakalla, jyristä ja sataa. Sade muuttui pian kunnon ukkossateeksi, eli vettä tuli taivaan täydeltä ja tuuli oli myrskylukemissa. Pilvet vyöryivät tunturiin peittäen kaiken näkyvistä, sateen ropina kovaan teltan purjekankaaseen sattui korviin, jokien ja sateen muodostamien kymmenien purojen kohina sai vilkaisemaan teltan ovesta ulos, koska kohina tuulen alapuolella oli niin voimakasta, että aivan kuin koko paikka olisi jäänyt tulvaveden alle. Sade irroitti lukemattomia kivi- ja mutavyöryjä ympäriinsä vuorten seinämistä ja pari kertaa piti hyökätä katsomaan, että menikö läheltäkin. Onneksi vain kova tuuli teki tepposia äänen voimakkuuden kanssa.
Löin itseni kanssa vetoa, että Uskon teltta häviäisi myrskyn aikana taivaan tuuliin, koska se oli kiinnitetty vain lumeen kiiloilla, jotka tosin oli varmisteltu nyrkinkokoisilla kivillä, hävisin vedon kun myrskyn jälkeen kävin tarkistamassa tilanteen. Omatekoinen telttanikin kesti riepotuksen kunnialla, vain tuulen puolella olevat myrskynarut löystyivät hieman.

5.8. maanantai
Aamulla sää oli jälleen aivan kohtalaisen hyvänoloinen. Heräsin vasta lähempänä yhdeksää, siis turhan myöhään, mutta matkaväsymys ja edellisen yön kova peti vaativat veronsa.
Maanantai oli alunperin säätiedotusten mukaan suunniteltu huiputuspäivä ja herätessäni vielä toivoin, että edellisen päivän säätiedotuksen korjailtu uusintaennuste ei pitäisikään paikkaansa. Forega oli asiassaan vankkumaton, iltapäivän puolella jälleen sadetta ja ukkosta.
Laskeskelin tunteja ja eihän sille mitään voinut, ne eivät riittäisi huipulla käymiseen pilvettömänä aikana ja yksin en edes halunnut lähteä harrastamaan pilvisuunnistusta. Oikeastaan pääkohteeni ei ollut Jiehkken mitäänsanomattoman tasainen huippu, vaan motivaationi tähän mäkeen oli päästä kuvaamaan maisemia Holmbukttindiltä, mutta siihenkin tarvitsisin enemmän aikaa.
Olimme kolmatta päivää vuorella, ruokaa olisi kyllä vielä ollut, mutta paikka sateineen alkoi jo kyllästyttää, etenkin jos pitäisi odotella vielä tämä päivä, seuraavana sitten kiivetä huipuille, sikäli kun sää silloinkaan sen sallisi ja jaksaa tulla vielä alas meren rantaan.
Toisaalta pieni harmintunne kalvoi, koska tällä kertaa kunto ei ollut esteenä, kuten useasti on ollut, vaan sateiden väli yksinkertaisesti oli liian lyhyt. Päätin lähteä kavereiden perässä alas. Sikäli hyvä päätös, koska ensimmäinen sadekuuro tuli jo heti laskeutumisen alkuvaiheessa ja huiput piiloutuivat pilveen.
Ensimmäinen kuuro ei onneksi kastellut jyrkkää rinnettä teltalta alempaan laaksoon kovin paljoa, joka märkänä varmaankin on hankala laskeutua. Kohtalaisen tamppaamisen jälkeen olimme takaisin autolla.
Pieni siirtymä tuttuun telttapaikkaan merenrantaan, panimme leirin pystyyn ja köydellekin tuli käyttöä, kun poikain kamat levisivät kuivamaan aina sateiden välissä.

Markon ja Uskon versio ja Holmbuktindenin 1666 m. ja Jiehkkevárren 1834 m. huiputus:
Mauri sompasi auton puolilta päivin parkkiin. Parkkipaikka oli hänelle ja Uskolle tuttu jo muutaman vuoden takaiselta reissulta. Pusikoiden ja matalien lehtipuiden reunustamalle aukiolle nousi kapea ja kuoppainen hiekkatie. Pieni aukio joutomaalla toimitti läheisen maatilan takapihan virkaa, vanha veneenraato, tukkikärryt ja kasa muuta roinaa jäivät autolle kaveriksi. Aloimme heti varustaa rinkkojamme parin, kolmen päivän maastossa oloa varten. Aurinko paistoi autuaasti puolipilviseltä taivaalta.
Mauri ja Usko suoriutuivat matkaan minua ennen, mutta tavoitin heidät pian metsätiellä joka johti alas Blåisen–jäätiköltä kiemurtelevan Tverrelvan-uoman rannalle. Uoma oli viitisenkymmentä metriä leveä mutta suurimmalta osalta veden mukana kulkeneet lohkareet olivat nyt kuivana ja vaalea, kirkas vesi kulki ainoastaan parikymmentä senttiä syvänä ja kymmenisen metriä leveänä virtaamana laskeakseen lopulta Indre Holmbuktan –kylän kohdalta alas Sørfjordenin vuonoon. Usko oikaisi heti virran poikki sen itäpuolelle ja katosi pian näkyvistä vastarannalla olevaan metsään. Mauri kulki kapeaa uomanviertä sen länsirannalla ja minä nousin hetkeksi ylemmäs vehreälle harjulle. Joen mutkassa laskeuduin alas kivikolle ja käänsin kulkuni ylös kohti Holmbuktindenin terävää länsihuippua. Hetken päästä kohtasimme ylempänä uoman länsirannan soraharjulla ja jatkoimme matkaa yhdessä. Lehtipuut ja muukin kasvillisuus jäivät pian taakse maaston noustessa ylemmäs rinteelle. Näkymä soraharjuineen, louhikoineen, terävine vuorenhuippuineen, kaukaa pilkistävänä jäätikönsuineen ja sembramäntyineen toi mielikuvan jostakin Kalliovuorilta. Heleä taivas ja paahtava auringonpaiste vielä vahvistivat tuota mielikuvaa. Vajaassa kolmessasadassa metrissä jäivät männytkin taakse. Mauri päätti leiriytyä noin 450 metriin harjun päälle. Harjanteen päällä oli pari pienen saunamökin kokoista siirtolohkaretta vartiossa, uoma kulki oikealla, muutaman kymmenen metriä alempana, nyt kapeampana ja voimakkaampana. Näillä sijoilla olivatkin viimeiset kelvolliset paikat joille saisi vielä raivattua teltan menevän leiripaikan. Tästä eteenpäin maasto jyrkkenisi ja muuttuisi kauttaaltaan rakkakivikoksi. Koska auringonpaiste näytti jatkuvan ja kello oli vasta varhaisessa iltapäivässä päätimme Uskon kanssa jatkaa noin yhdeksäänsataan metriin asti, jossa voisi löytää seuraavat mahdolliset alustat teltoille. Käännyimme louhikossa vasemmalle ja jatkoimme kallioista puronvartta ylös pohjoiseen. Holmbuktindenin länsiseinämä nousi jyrkästi oikealla ja Blåisenin jäätikön reuna tuli nyt hyvin näkyviin takanamme. Puolivälissä helteistä rinnettä kohtasimme paluumatkalla olevan norjalaispariskunnan, joka oli käväissyt Jiekkevarrella. Vaihdoimme juomatauon lomassa muutaman sanan ja pariskunta jatkoi laskeutumistaan teltalleen jonka olimmekin nähneet parisataa metriä alempana, Blåisenin sulamisvesivirran eteläpuolella.
Viiden maissa saavuimme huippujen 1277, 1396 ja 1666 väliin jäävän laaksoon. Siivosin paljaana olevan kapean ja lähes kuivan kalliopaaden teltalleni ja Usko päätti pystyttää telttansa hieman omaani alemmas lumelle. Lämmin tuuli puhalsi vielä hetken alhaalta mereltä kun söimme päivällistä, mutta auringon säteiden paetessa illan myötä , kosteus ja koleus nousivat nopeasti laaksoon. Ympärillä olevat huiput saivat ympärilleen harmaat pilvipeitot ja myöhemmin illalla pisarat alkoivat ropista heikosti telttakankaalle. Yhdeksän maissa teltalleni poikkesi väsynyt neljän hengen seurue, jotka olivat myös paluumatkalla Jiekkeltä. Tromssasta kotoisin olevan norjalaispariskunnan ja viikon kiipeilylomalla olevan brittipariskunnan kanssa katseltiin karttaa ja kyselin sopivaa reittiä huipun länsipuolen jäätikön railojen yli. Retkue neuvoi seuraamaan jälkiään jäätiköllä jos ne seuraavana aamuna vielä olisivat näkyvillä. Koko porukka oli ylittänyt jäätiköt köysistönä ja he neuvoivat pitämään huomenna kypärän päässä ja varomaan irtonaisia, helposti vyöryviä kiviä. Hetken lepotauon jälkeen kvartetti jatkoi matkaansa ja toivotti onnea huomiselle. Väsyneellä nelikolla oli vielä muutaman tunnin matka alas vuonon rannalla oleville teltoilleen. Vieraiden lähdettyä pujahdin makuupussiini illan koleutta pakoon.
Kuljettu matka 2,5 km, nousua n. 900 m.
Huonosti torkutun yön jälkeen heräsin jo ennen kuutta aamupalalle ja pakkamaan päiväreppua Jiekkelle nousua varten. Aamuyöstä olin useaan otteeseen kuullut seinämiltä putoavien kivien kumua. Muutaman kerran oli ajatus käynyt mielessäni, että josko olin sittenkin pystyttänyt telttani liian lähelle laakson länsipuolen seinämää kun jyrinä oli kuulostanut tulevan liian läheltä. Aamupalaa syödessäni näin suuremman kivi- ja jäävyörymän tulevan alas laakson vastapuolelta, Holmbuktindeniltä alas lounaaseen laskevaa ränniä pitkin. Sama näkymä toistui kun Blåisenin eteläpuolella olevan huipun 1324 alapuolella olevalta seinämältä vyöryi minuutin, kahden ajan lohkareita ja jäätä alas. Kaiku kierrätti vyöryn ääniä pitkin kallioseinämiä. Aamu oli kostea ja harmaa. Juuri ennen kello seitsemää joksi olimme Uskon kanssa sopineet lähdön, harmaat pilvet ripauttivat hentoa sadetta niskaamme. Usko oli vielä aamusella tarkistanut puhelimellaan päivän säätiedot; puolipilvistä ja mahdollisia pieniä sadekuuroja aamupäiväksi, kello kahden jälkeen iltapäivästä tummempia pilviä, voimakkaampaa sadetta ja mahdollisesti jopa ukkoskuuroja iltaan asti.
Hieman jälkeen seitsemän jalkauduimme matkaan. Ensin helppoa ja loivaa nousua laakson lumikentällä, sitten ylös jyrkempää ja irtokivistä puronvartta ylös pohjoiseen kohti huippua 1396. Vyöryherkän kivirännin jäätyä taaksemme ja kolmisensataa metriä noustuamme saavuimme jäätikön reunaan. Puimme jääraudat kenkiimme, käännyimme jyrkästi oikealle, ensin itään ja sitten yhä etelään ja aloitimme nousun Holmbuktindenille. Huipulle vievää harjannetta kuljimme koko matkan lunta ja jäätä pitkin. Keli oli nyt upea kuten näkymätkin kaikkiin ilmansuuntiin ympärillämme. Kapean ylösnousevan jäätikön itäinen reuna roikkui lippana muutama sataa metriä Fuglsdalsvatnetin laaksoon laskevan jäätikön yläpuolella. Lipalta aukesi myös kattava näkymä Jiekkevarren ja sen jäätiköiden suuntaan. Alhaalta jäätiköltä nouseva tuuli kierrätti rinteiltä alas putoavien kymmeniä metrejä korkeiden vesiputouksien sekä lumi- ja kivivyöryjen kumua kaikuna ylös Holmbuktindenin huipulle asti. Kaiun voimistamana se kuulosti aivan yli lentävien hävittäjien pauhulta, mutta turhaan tähysimme ylös taivaalle. Maisemista ja välipalasta nautittuamme laskeuduimme n. 150 metriä alemmas jäätikölle. Lumella näkyivätkin eilispäivän vieraiden jäljet. Uskon kulkiessa kärjessä ja hakun varrella sondatessa muutamat epävarmemmat kohdat jäätikkö alkoi taas nousta etelään. Yhden parimetriä leveän ja ainakin yli viitisentoista metriä syvän railon ylitimme kapean lumisillan turvin. Muutaman metrin kapuaminen ylös kalliolla ja sitten olimmekin Jiekken melko tasaisella pääjäätiköllä, jota pitkin kulkien, ja huipun 1738 sen eteläpuolelta kiertäen, oli enää pari kilometriä lievää nousua Jiekken huipulle. Sekä ylempänä että alempana näkyi muutamia pitkiä ja leveitä railoja, mutta reittinämme oleva korkeuskäyrä oli lähes tasaista ja railotonta. Jäätikön noustessa ylitimme sitten muutamia halkeamia, mutta ne olivat paksujen lumisiltojen peitossa tai kuroutuneet jäätikön hitaassa liikkeessä kiinni. Jiekken lakijäätikkö avautui edessä leveänä laakeana kenttänä joka jatkui toista kilometriä koilliseen laskien. Usko kävi muutaman sadan metrin päässä jäätikön reunalla, josta se putosi jyrkkänä seinämänä kaakkoon alas Mitbreenille. Sää oli muuttumassa. Tuuli alkoi nyt voimistua ja mereltä lähestyi harmaita pilviä. Kylmä tuuli puhalsi sumua ja jäätikön pinnasta lunta pitkin Jiekken laakeata lakea kohti Kveitan huippua.
Kello lähestyi kahta kun käännyimme paluumatkalle. Puolisen tuntia laskeuduttuamme taivas selkeni yllämme jälleen ja pysähdyimme keittelemään lounasta. Vauhdilla liikkuvia tummia pilviä alkoi kuitenkin kerääntyä taivaanrantaan meren päälle. Paluumatkalla Holmbuktille ilma oli todella painostava ja hiostava. Muutama metri ennen Holmbuktin huippua pilvet sitten ajoivat meidät kiinni ja taivas repesi. Näkyvyys oli muutamia kymmeniä metrejä, ukkonen jyrisi yllämme ja salamat iskivät pilven sisässä. Huonossa säässä ajauduimme Holmbuktin huipulla hieman liikaa länteen, emmekä löytäneet kapeata reittiä huippujäätikön reunan yli pohjoiseen vievälle harjanteelle. Samalla myös keli paheni entisestään. Tuuli voimistui entisestään ja sadetta tuli taivaan täydeltä. Usko puki sadevaatteet yllensä, mikä oli tuossa kelissä aika saavutus, varsinkin jääraudat jaloissa. Minä kyyristelin turhaan lohkareiden suojassa sateelta ja tuulelta. Yllämme paukkuva ukkonen ja salamointikaan eivät keventäneet tunnelmaa. Usko kaivoi kompassin taskustaan ja nousimme uudestaan Holmbuktin kapealle mutta laakealle huipulle. Hetken etsittyämme löysimme lumelta juuri ja juuri vielä erottuvat aamupäiväiset jälkemme jotka tulivat ylös lumisen lipan takaa. Sitten tunnistimmekin jo kapean pohjoiseen vievän harjanteen ja aloimme rivakkaa vauhtia laskeutua pitkin lunta ja jäätä. Erittäin voimakas puuskittainen ja pyörivä tuuli riepotti sadetta hupun aukosta naamalle ja takin sisään. Säärystimistäkään ei ollut apua kun housut valuttivat veden kenkiin. Litimärkinä ja tuulen ja veden piestessä meitä jatkoimme matkaa alas. Harjanteen jäätikkö kallistui koko matkaltaan kohti vasemmalla puolella olevaa reunamaa ja kertynyt sadevesi kohisi yhä voimakkaammin samaa matkaa meidän kanssamme alas rinnettä. Saapuessamme laaksoon ja teltoille vievän rännin suulle, sade lopulta laantui ja pilvetkin olivat purkaneet varauksensa. Vettä syöksyi nyt voimalla ränniä myöten alas. Kun saavuimme laaksoon alas viettävän lumilaikun yläreunalle, sade kaikkosi kokonaan, ilma kirkastui hetkeksi ja alempaa puhaltava lämmin tuuli oli meitä vastassa. Näimme myös kaukaa alempana Maurin teltan. Usko oli jo varautunut siihen että myrsky olisi vienyt hänen lumella olleen telttansa mukanaan, mutta siellä sekin seisoi jokseenkin kunnossa. Hieman ennen teltoille saapumista, vesisade alkoi taas uudestaan. Laakson läpi laskeva puro oli nyt kasvanut moninkertaiseksi aamusta ja voimakas virta keilaradaksi joka ampui kiviä pitkin uomansa pohjaa. Virran kohina peitti muut äänet alleen. Kömmimme kummatkin telttoihimme litimärkinä, mutta tyytyväisinä päivän antiin.
Kuljettu matka n. 13 km, nousua ja laskua n. 1100-1200 m.
Huonosti nukutun yön jälkeen, nousin jo ennen kuutta, jätin aamupalan väliin ja kiskoin teltassa märät vaatteet ylleni. Pakkasin varusteeni ja purin telttani vauhdilla, jotta pääsisin nopeasti matkaan. Märät vaatteet tuntuivat kalseilta ihoa vasten , mutta kantamus selässä kulkiessa koleus pian kaikkoaisi. Uskon yö lumella oli ollut myös lähes uneton ja hänkin siivosi varusteitaan jo rinkkaansa. Samoin Maurikin alkoi laittaa telttaansa kasaan. Ympäröiviltä seinämiltä kuului taas putoavien kivien ja lohkareiden ääniä. Harmaat pilvet roikkuivat huippujen suojana ja niistä tiivistyi muutamia pisaroita alas laaksoomme. Kello seitsemältä lähdin sumuisessa mutta sateettomassa kelissä laskeutumaan kuilua alas viitisensataa metriä alempana olevalle puurajalle ja sitten autolle. Usko oli lähtenyt paluumatkalle jo hieman minua aiemmin ja Mauri jäi vielä pakkaamaan kamojaan minun jälkeeni. Lämmin usvainen sää odotti alhaalla soraharjuilla ja aamu kirkastui entisestään saapuessamme autolle puoli kymmenen aikaan. Maurin ehdittyä paikalle, vaihdoimme kuivaa vaatetta yllemme ja nautimme samalla hieman myöhäistä aamupalaa . Usko tarjosi punaviiniä sekä parmankinkkua ja omasta takaa löytyi vielä leipää, pussikeittoa, pähkinöitä ja suklaata sekä jälkiruoaksi vielä kahvia ja tilkka Jaloviinaa. Auringon paistaessa, kuivin vaattein ja kylläisinä oli mukava lähteä katsastelemaan leiripaikkaa jostakin vuonon poukamasta.
Kuljettu matka n. 2,5 km, laskua n. 900 m.
Iltapäivällä leiriydyimme Fugldalbuktaan vuonon rannalle. Leiripaikkamme oli mitä mainioin. Saatoimme ihailla postikorttimaisemia ympärillämme ja nautiskella eväistämme rannan nuotiolla. Lämmin ja aurinkoinen keli kuivatteli samalla pyykkinarujen tapaan viritetyillä köysillä Jiekkellä vettyneitä varusteitamme. Lämpimään telttaan oli mukava kömpiä hetkeksi kirjan pariin ja sitten vaipua iltapäivänokosille.

6.8. tiistai
Pitkät yöunet autossa vaahtomuovipatjalla tekivät hyvää selälle ja jo tavaksi muuttuva hieno aamusää sai taas mielen virkeäksi. Tässä vaiheessa oli niemen poikki ehdolla ollut vaellus äänestetty nurin äänin 3-0 epävakaisten säiden takia. Kuivatusnarulla näkyi vieläkin olevan tunkua, kun aloittelimme leirin purkua ja siirtymistä seuraavaan kohteeseen, jota tosin ei nyt sitten ollut millään tavalla suunniteltu valmiiksi. Lause, tuolla en ole ennen käynyt, määräsi lähtösuunnan.

Matkalla pohjoiseen yritimme bongata vanhaan karttaan merkittyä nähtävyyttä, “Sarasteinen”. Kohdalla oli meneillään tienlevennystyöt ja muinaismuisto jäi näkemättä.
Hetikohta aamupäivällä sää jälleen muuttui pilviseksi ja pienten sadekuurojen pätkimäksi, onneksi vain pienten.
Tromsössä piipahdimme pikimmiten kaupassa ja matka jatkui tutkimusretkenä Kvalöyan saarelle. Ajelimme valokuvaillen saarella kiertäviä teitä, kunnes illan kuhneessa satuimme oikein hienoon leiripaikkaan vuonon pohjukkaan kolmelta puolelta nousevien jyrkkien seinämien väliin.

7.8. keskiviikko
Ympärillä nousevista korkeista kallioseinämistä oli myös se hyöty, että se samperin aamuaurinko ei nyt päässytkään herättämään liian aikaisin. Komea olikin aamu, kuulas, kirkas, muutamia upeita sumupilvenhattaroita kierteli matalalla pitkin kallioseinämiä, kuin etsien ulospääsyä vuonon pohjukan umpiperästä.
Nuorempi osa retkikuntaa painui mäkeen lähes yllyttämättä, molemmat samaa reittiä puolen tunnin välein kohti huippujen välistä matalampaa solaa, jossa Marko kaartoi vasemmalle kohti Hollendarenia ja Usko polun löytäneenä oikealle kohti Vågstindeniä.
Itse olin päättänyt vielä pitää toisenkin löysemmän päivän ja pakkasin reppuni ja lähdin kuvaamaan laakson pohjaa ja siellä olevia kahta putousta, matkalla söin aamiaisen jatkeeksi vielä hilla-annoksen.
Hieman jouduin minäkin kiipeämään seinämälle, että sain kuvani ja eikös jo kuvatessa alkaneetkin ensimmäiset sadekuurot vihmoa laaksoa. Palailin hiljalleen takaisin leiriin.
Iltapäivällä reissumiesten saavuttua jatkui matka jälleen, siirryimme Otertindenin takamaastoihin Signaldalenin perukoille Barraksen  kupeeseen.

Marko, Hollendaren 830m (1016 m.)
Päivän ajeltuamme, jalkautuen tosin välillä kuvaamaan ja evästauoille, sekä lyhyelle kiertoajelulle ja ostosreissulle Tromssaan, päädyimme lopulta myöhään iltasella Ersfjordbotnin saarimaiselle niemimaalle. Leiripaikkamme oli kapean ja viitisen kilometriä pitkän Grøtfjordenin vuonon pohjukassa. Teltan ovesta aukeni näkymä suoraan vuonoon ja sen suusta merelle, ympärillä kuin ovaalissa amfiteatterissa kiersivät leiriämme vuorten huiput ja jyrkät seinämät; Nonstinden, Ramnberget, Hollendaren (läntinen), Revbergtinden, Brattbergtinden, Melketinden, Styrmanstinden, Vågstinden, Hollendaren (itäinen), Orvarstinden, Breitinden ja Middagsfjellet. 
Seuraavana aamuna Usko lähti myöhäisen aamupalan jälkeen keveällä päivärepulla kulkemaan kohti Breitindenin, Hollendaren ja Styrmannstindenin väliin jäävää laaksoa. Päämääränään pohjoisen kautta kiertäen nousta Vågstindenin (797 m.) huipulle joka oli leiriämme lähinnä, heti tien toisella puolen kaakossa. Puolisen tuntia Uskon lähdettyä, yritimme Maurin kanssa etsiä häntä katseillamme rinteestä, mutta emme enää tavoittaneet häntä silmiimme rakkakivikosta. Sääennustus päivälle noudatti jo tutuksi käynyttä ja myös varsin hyvin tähän mennessä paikkaansa pitänyttä ennustetta, eli kello kahdeksi oli hyvä hiipiä takaisin teltoille sadetta pitämään jos halusi olla kastelematta itseään. Lisäksi märät ja jyrkähköt kivikkoiset rinteet eivät ole mieleeni varsinkaan laskeuduttaessa, joten läksin pian itsekin samaan rinteeseen Uskon perään, ehtiäkseni jo ennen iltapäivän kuuroja takaisin lounaalle. Kun Usko kaarsi idän kautta etelään kohti Vågstindeniä, päätin itse jatkaa suoraan itään, kohti Breitindenin ja Hollendaren väliin jäävää solaa ja jatkaa sitten sitä myöten etelään pitkin Hollendaren kolmi-, neli askelmaista huippuharjannetta. Päätin joka tapauksessa kääntyä viimeistään kello yhteen mennessä paluumatkalle, jotta pääsisin siis kuivin (ja ehjin) jaloin takaisin teltalleni. Jyrkkää , rakka, sora ja nummimaista rinnettä noustessani yritin välistä katsella ja kuunnella josko näkisin Uskon etenemässä ylempänä ja minusta oikealla olevalla harjanteella mutta en nähnyt häntä. Hikisen etenemisen jälkeen pääsin kapeaan solaan josta aukenikin jylhät näkymät sekä tulosuuntaani, että solan itäpuolelle Urdaleniin; karu ja kivinen ylänkölaakso jonka vasempana seinämänä oli pitkä ja jyrkkä Orvastinden ja oikealla Store Blåmanin rinteet. Keskelle jäävään kapean laakson pohjalla ja noin 700 metriä alempana, oli nauhamainen Orvatnetin järvi. Hollendarin huipulle nousi kapeahko suurten kivien sekasortoinen labyrintti joka jatkui hylly hyllyltä ylöspäin. Ajauduin kuitenkin jonkin ajan kuluttua umpikujaan jossa hyllyjen väli kasvoi liian korkeaksi ja pudotus oikealle liian pitkäksi, joten jouduin varovaisesti laskeutumaan kymmenisen korkeusmetriä alemmas. Kiersin vielä enemmän vasemmalle, etsien parempaa reittiä harjanteen aivan itäreunaman tuntumasta. Reunalta harjanne putosi jyrkästi Urdalenin laaksoon. Kymmenisen metriä noustuani totesin kellon olevan jo hieman yli yhden ja läntisen nimikaimansa (Hollendaren) jäätiköiden päälle alkoi kertyä jo tummanharmaita pilviä. Pidin n. 830 metrin tuntumassa evästauon kalliohyllyllä istuen ja aloin sitten laskeutumaan takaisin solaan ja teltoille. Satakunta metriä rivakasti laskeuduttuani näin parisataa metriä alempana laakson eteläreunalla Uskon joka oli myös paluumatkalla. Päästyäni teltoille alhaalla rantatöyräällä odotti kuitenkin auringonpaiste ja sateet tulivat vasta myöhemmin iltapäivällä. Usko oli kuitenkin päässyt Vågstindenin kärjelle asti josta oli auennut esteettömät ja avarat näkymät niin Revbergtindenin ja läntisen Hollendarenin jäätiköille kuin myös pohjoiseen, vuonon suun yli merelle.
Kuljettu matka n. 6 km, nousua ja laskua n. 800 m.

8.8. torstai
Seuraava päivä oli jälleen liikuntapäivä, tarkoituksena pistäytyä Paraksen rinteillä ja miksei huipullakin.
Marko lähti “kompassisuunnalla”, me Uskon kanssa lampsimme saksalaisten huoltotietä Paraksen koillisreunaa, kohti kolmenvaltakunnanpyykkiä. Huoltotie loppui aikanaan ja muuttui poluksi joka ei näyttänyt johtavan Parakselle päinkään, joten sinne emme sitten menneetkään. Ehkäpä noin 5-6 kilometrin jälkeen söimme eväät ja käännyimme takaisin ennenkuin iltapäiväsateet alkaisivat. Muutama kymmenen metriä ennen leiriin saapumista alkoikin jälleen sade, ajan olisi voinut katsoa kellosta. Markokin oli tullut huiputusreissultaan, liittäen nyt Paraksen kolmantena mäkenä tämän viikon listaansa. Illan mittaan ajelimme Skibotnin kautta kohti Kilpisjärveä ja yövyimmekin samassa paikassa Helligskogenin lähellä olevalla pysäköintialueen reunalla Skibotnelvan rannalla, kuin menomatkallakin.

Marko, Paras/Bárras 1419 m.
Olimme edellisenä iltana löytäneet leiripaikaksemme kuivan mäntyharjanteen loistavilla näköaloilla (jälleen)! Lyngenissä vuori- ja merimaisemista pitävää vaativaakin esteetikkoa tosin hemmotellaan ja ongelmana onkin lähinnä valinnanvaikeus runsaudenpulasta johtuen. Lähimpänä lännessä näkyi Vassdalstindenin laki, luoteeseen avautui näkymä Signaldalenin laaksoon jonka päässä nousivat komeana Otertindin ja Mannfjelletin terävät piirteet. Teltat olivat metsäisen soraharjun reunalla joka pohjoisen suuntaan laski jyrkästi läpi rehevän lehtimetsikön Stordalselva-virran sorapohjaisen rantaan. Kirkasvetinen joki sai alkunsa Yliseltä Kilpisjärveltä, josta se kolmenvaltakunnan rajapyykin kautta ja Stordalenin pohjalta kiemurteli Signaldaleniin laskeakseen Storfjoden–vuonoon ja lopulta Norjanmereen. Leppä- ja koivumetsiköt reunustivat virran rantoja. Lohet ja raudut saalistivat sen pohjan kivikoissa ja perhokalastajat vaanivat edellisiä joen reunoilta. Heti virran toisella puolella kohosivat Markusfjelletin ja seuraavana oikealla Márkosmallan–rinteet. Parinsadan metrin päässä kaakossa, jo kauan sitten metsittyneen peltoniityn takana alkoi jyrkkänä nousta Paraksen rinteet. Paraksen lähes pystysuora ja 300 metriä korkea pohjoisseinämä pilkisti telttani takaa ja männynlatvojen välistä tummana ohuisiin pilvenriekaleisiin verhoutuneena. 
Sadetta oli tutun kuvion ja säännöllisen aikataulunsa mukaan tulossa vasta iltapäivällä, joten hieman ennen aamu kymmentä pakkasin päiväreppuun hieman evästä ja suuntasin lämpimässä ja puolipilvisessä säässä kohti Paraksen juurta. Ensin harjanteen reunalla olevan kapean kangasmetsänauhan halki, sitten hieman soistuneen lehtipuumetsikön lävitse, jonka jälkeen lyhytkasvuinen koivikko alkoi jyrkästi nousta ylös. Puuraja kulki n. viidessäsadassa metrissä jossa maasto loiveni taas karuksi ja nopeakulkuiseksi tunturinummeksi. Pari komeasarvista poroa käyskenteli reitilläni kun suuntasin ylös huipulle asti vievän harjanteelle. Harjanne nousi koko matkan Signaldalenista Paraksen juurelta ja viimeisen viidensadan metrin matkalta harjanteen pohjoispuoli putosi jyrkkänä seinämänä alas vuoren huipulta asti. Harmaita pilviä alkoi työntyä mereltä pitkin Signaldalenia ja noin 900 metrissä pilvimatto vihdoin saavutti minut. Odotin jo sadetta niskaani, mutta noin vartin pilven sisässä kuljettuani, harmaa verho ohitti minut ja jatkoi matkaansa kohti Kilpisjärveä. Sumu kasteli rinteen irtonaisen rakan ja liuskekivet ja sai ne liukkaaksi. Kello yhdeltä seisoin Paraksen huipulla ja tutkailin maisemia auringonpaisteessa. Pältsan ja Moskkugáisi erottuivat heti etelässä, Kilpisjärveä kohti vei pitkähkö harjanne ja Gappohytta ja Ruotsin raja olivat olivat vain muutamien kilometrien päässä kaakossa. Paraksen huipulla oli kookas liuskekivistä huolella kasattu hormimainen rakennelma. Siihen oli kiinnitetty säätä kestävä ”postilaatikko” huippukirjalle ja kivipilarin suojassa piilotteli hyväkuntoinen, punainen selkänojallinen puutuoli (?). Vieraskirjan nimistä valtaosa oli suomalaisia ja heinäkuussa huipulla oli tosiaankin ollut liikennettä. Valtareitti Parakselle näytti tulevan Kilpisjärven suunnalta. Vaikkakin aurinko porotti vielä taivaalta, kiirehdin paluumatkalle ennen iltapäivän sateita. Pari tuntia aiemmin ohittamani porot olivat yhä samoilla sijoillaan ja väistyivät taas minua yhtä hämmästyneinä kuin hetkeä aiemminkin. Koivumetsikössä alas harppoessani noukin mustikoita matkaevääksi. Rinnemetsikössä kanssani alas leijaili hajanaisena parvena kymmenittäin vaaleita perhosia. Näky oli taianomainen. Puoli kolmelta olin taas teltoilla ja keli kävi vain yhä helteisemmäksi. Joelle tehdyn kylpyreissun jälkeen, laittelin lounasta ja loikoilin auringossa, kunnes neljän maissa tuuli sitten alkoi yltyä ja ensimmäiset pisarat alkoivat tipahdella taivaalta. Melko täydellinen ajoitus tälläkin kertaa.
Kuljettu matka n. 7 km, nousua ja laskua n. 1300 m.

9.8. perjantai
Aamulla Retkeilykeskukseen kahville, hiukan ihmettelynsekaisella paniikilla tutustumista kasvaneeseen kylään ja hiljakseen kohti etelää.
Norjassa nähdyt sota-aikaiset jäänteet innoittivat hyökkäämään Käsivarressa saksalaisten Järämän asemaan, mutta niin ulko- kuin sisätiloihinkin yltävä pääsymaksuvartiointi yllätti ja vaikutti niin kovalta vastukselta, että jouduimme perääntymään.
Kaaresuvannosta poikkesimme vielä Ruotsin puolen hiljaisemmille teille käynti Kukkolaforsenilla mielessä, ennekuin palasimme kotimaan kamaralle.

KUVIA
Markon KUVASETTI