2012 8. Storfjord

Aloitin pakkaamisen suunnittelun ruokatavaroiden inventoinnilla, ja eipä aikaakaan kun reissun ruokatavarat oli muovikassissa leipää ja leivänpäällisiä vailla. Maastopäiviä tullee maksimissaan seitsemän kappaletta, mutta laskin vanhoista merkinnöistä sapuskan riiittävän jopa kymmenelle päivälle. Saatan joutua odottelemaan kyytiäni pari päivää, joten ylimääräiselle ruoalle voi tulla käyttöä. Painoa ruokakassille tulee vain noin 3.3 kiloa.
Ukko kulkee varmaankin kohta pelkällä pyhällä hengellä, sitävastoin kameran antigrammasin vastavuoroisesti painavampaan, koska nykyisin törmää yhä useammin tilanteeseen, että pikselit ja laatu eivät tahdo riittää, joten nyt lähtee mukaan järkkäri ja 24-105 millinen punaraita lähes puolentoista kilon harrastepainoksi.
Rinkan paino kiipeää lähes kymmenen kilon korville, mikä on kunto ja reitti huomioon ottaen juuri siedettävän rajoilla.
Kolme päivää lähtöön ja rinkka alkaa olla pakattuna, vaan ei täynnä.
62- litrainen Pinnacle olisi hyvinkin ottanut sisäänsä myös makuualustan, mutta se on kätevämpi jättää kuorman yläremmin alle, kaikki muu onkin rinkassa.
Säätiedotus lupaa ensimmäiselle yölle nollakeliä ja kymmenen päivän ennusteessa on varattuna oma pisara jokaiselle päivälle. Kelit saattavat siis olla kaikin puolin haastavat, jopa suunnistuksenkin kannalta.
Vakiokaverini lisäksi mukaan jälki-ilmoittautui nuori mies, Joona.
Pari vaellusta Suomessa jo tehneenä sopii hyvin porukkaan kokeilemaan pykälää isompien tuntureiden tarjoamia maisemia ja haasteita.

Matkaan.
3.8. Perjantaina illalla lähti Tuomas ajelemaan Turusta kohti Keski-Suomea. Hieman ennen puoltayötä vaihdettiin hänen rinkkansa ja onkensa meidän autoomme ja näin pääsimme myös me Joonan kanssa matkaan. Oulussa hiljennettiin sen verran että Usko sai oman rinkkansa heitettyä takatilaan ja matka jatkui.

4.8. Lauantaina yhdentoista aikaan purettin Tuomas kamoineen Kilpisjärven luontotalon parkkiin, josta taival Lätäsenolle alkoi.
Me kolme jatkoimme vielä Norjan puolelle Galggojavrin parkkiin, johon jätettiin auto ja samantien lampsittiin laiskasti  parin-kolmen kilometrin päähän Possovaaran taakse tieltä näkymättömiin ja pikku päiväunille. Nuoriso taisi vetäistäkin lähes kolmen tunnin torkut.
Hiukan haahuilua, iltapalaa ja sitten pikkuhiljaa yöunille ja näin väsynyt lauantai saatiin kulutettua pois päiväjärjestyksestä.

5.8. Sunnuntaina alkoikin heti aamusta Bossojohkan jälkeen hiukan tiukempi kiipeäminen kohti ylänköä ja Guhkesjavria johon nousua parkkipaikan 550 metristä kertyi lisää jo 380m.
Joona viilensi nousulämpöjään pikkujärven 871.0 viileähkössä vedessä. Aurinko vilahteli vielä aamupäivällä, iltapäivällä sitten vastaavasti tirahteli, onneksi kunnon sadetta ei tullut.
Matka jatkui edelleenkin nousten ylänköä pitkin luoteeseen, solan (n.950 m.) jälkeen hiukan laskeutuen kohti Sallorassajärviä, joiden väliseltä kannakselta järven 872.0 rannasta löytyi sopivanoloinen leiripaikka seuraavaksi yöksi.
Sain tarpin melkein pystytettyä, kun sade alkoi kunnolla ja sitä riittikin lähes koko yön. Matkaa kertyi seitsemisen kilometriä.

6.8. Maanantaina sade taukosi sopivasti heräämisen myötä.
Matka jatkui jälleen nousuvoittoisena ylängöllä järvien lomitse kohti Jeagelbaktin ja Ruksesgaisin välistä solaa 1040 m, joka oli reitin korkein kohta ja jota jo päivän verran olimme saaneet kävellessämme katsella ja miettiä reittiä siitä ylös, kun sellaista ei näyttänyt olevan olemassakaan.
Mietimme jälleen kerran, että useimmiten lähemmäs nousukohtaa tullessa reittikin yleensä löytyy ja kun olimme rinteen juurella reitti olikin jo selvillä. Vaikka olimmekin menossa luoteeseen, nousureitti vei meidät aluksi kohti etelää, kaartaen sitten ylempänä kohti oikeaa suuntaa. Usko tosin halusi mennä lumirinnettä hiukan suorempaan ja Joonakin innostui potkimaan askelmia nelinkontin lumirinteessä lähes itsensä puhki, minä taasen sauvakävelin laajan kaarroksen hiukan loivemman osuuden kautta, ollen ylhäällä ennen Joonaa.
Solassa oli syömiseen juuri sopiva tuulensuojainen painanne pienellä purolla varustettuna, joten tilaisuudet on käytettävä.
Ravittuna olikin mukavampi jatkaa pohjoiseen kaartaen laskeutuen kohti järven 946.0 oikeaa rantaa pitkin, pikku nousu solaan ja reippaampi lasku pitkin Ruksesvaggia Lavkavaggiin tielle.
Hiukan häsläystä tässä vaiheessa aiheutti tilanne jossa minä olin jäljessä ja pojat jäivät odottamaan minua juuri samaan aikaan kun päätin hiukan oikaista saavuttaakseni heidät. No poijjaat odottelevat ja minä oikaisen, kunnes tulen tielle, jolla ei ollut näkynyt ketään koko aikana, josta tiesin olevani kärjessä, mutta missähän viipyy jj, eli jälkijoukko. Jäin odottelemaan kummulle, kunnes näin liikettä ylhäällä jossa kaverit alkoivat valua alaspäin kohti tietä. Vasta kun hiukan kävelin vastaan ja huusin myötätuuleen, huomasivat he minut.
Viimeisten seitsemän kilometrin ajan olin tuijotellut suunnitellun ykkösreittimme jatkon, Viessosgaissien itäpuolisen rinteen jyrkkyyttä, korkeutta ja sen yläpuolella olevaa mustaa sateisennäköistä pilvimassaa joka roikkui aivan ylängön pinnassa kiinni ja siten olikin melko helppo ottaa reittivaihtoehto kakkonen käyttöön. Varmaankin vältimme muutamat sadekuurot tällä tempulla.
Porukka jälleen kasassa jatkoimme vaihteeksi pätkän tietä pitkin laskeutuen Koutajärven (706 m.) rantaan, josta löysimme sopivan leiripaikan.
Pitkähkö noin 16 km:n vuoristorata vei reippaanlaisesti voimia.
Löysin pienen tuulensuojaisen painanteen, johon pystytin tarpin teltan muotoon, maa vain oli hiukan kovahko ja kalteva.

7.8. Tiistaina matka jatkui vielä pätkän tietä pitkin kohti luodetta tuttuun tapaan nousulla, joka taaskaan ei tunnu loppuvan aivan heti.
Komean Gaskasuorggisgaisin itäpuolisessa solassa (830 m.) ja sen pohjoispuolella on lukuisia bunkkereita, pari melko isoakin ja muutakin sotaan liittyvää juttua.
Tien pohjoishaara jatkaa kärrypolkuna kaartaen länteen laskeutuen Kitdaleniin, me kaarroimme oikealle edelleenkin nousten Viessogasvaggiin, jossa Viessogasjärvien (906 m.) länteen laskevan laskujoen ylitys tuotti kaksi erilaista ylitysratkaisua.
Joki itsessään oli vain vaivainen kolmisen metriä leveä vähävetinen puropahanen, mutta se oli pari-kolmemetrisen pystysuoran lumiseinämän alla. Hypätä ei uskaltanut ja ylempää järveltä ei myöskään päässyt.
Yhdessä kohtaa lumiseinämä oli lohjennut kiilamaisesti ja muodosti alaspäin laskeutuvan V-laakson, johon pääsi pudottautumaan parin askelman potkimisen jälkeen, siitä alas joenpohjalle olikin vain pikku istahtaminen. Käytimme Joonan kanssa sitä reittiä, kun ei tehnyt mieli lähteä alempana oleville lumisilloille. Joen pohjalla mahtui kävelemään lumiseinän viertä märällä liukkaalla kalliolla olevia kuivia kohtia käyttäen kymmenkunta metriä ylöspäin, josta löytyivätkin sopivasti asettautuneet ylityskivet.
Alempana parin sadan metrin päässä oli joen yllä lumikansi, jota kohti Usko suuntasi ja myöhemmin totesi reitin “jännittäväksi”.
Sitten jälleen yläviistoon Heargevarrin satulaan (970 m.) jossa sadekin alkoi taas ruiskia terveisiään.
Tässä vaiheessa minulle oli jo täysin selvää, että itse en lähtisi loppuosan huiputusreitille. Pilvessä ja sateessa olevien huippujen lisäksi rinne ylös näkyi välillä pilvien välistä paljastuen melko jyrkäksi ja korkeuseroakin oli seuraavien mahdollisten leiripaikkojen välillä seitsemisensataa metriä. Ensimmäisellä huiputusvaellus-reissullaan mukanamme ollut Joona oli kyllä todistanut jo kuntonsa, mutta edessä oleva rinne olisi kuitenkin rinkka selässä jotain aivan muuta verrattuna tähänastiseen käpistelyyn. Samanlaisena jatkunut sää kuitenkin pelasti syvemmiltä pohdinnoilta, vaikka jälkeenpäin selvisikin, että päivää myöhemmin olisi homma saattanut onnistuakin sopivassa parin päivän korkeapainejaksossa, tosin alku olisi silti pitänyt uskaltaa vetää pilviin.
Laskimme lumilaikkua pitkin pohjoiseen alas solasta satakunta metriä alemmas ja leripaikkojen puuttuessa vielä länteenpäin alas järvelle 800 metriin, josta sopivat paikat teltoille löytyivät. Sadekuuroja riitti pitkälle yöhön.
Päivän seitsemisen kilometriä korkeuseroineen riittivät täysin tehokkaasti unilääkkeeksi.

8.8. Keskiviikko valkeni pilvessä ja sumussa, kukaan ei ehdottanut paikalleenjäämistä sään paranemisen odottelemiseksi, joten kama niskaan ja alaviistoon. Vaihtoehtoreitti käyttöön ja kohti 13 kilometrin päässä ja 800 metriä alempana luoteessa olevaa Elsnesiä, kuten oletimme.
Jokainen oli vilkaissut karttaa sen verran, että kaikki lähtivät samaan suuntaan, eli ainoaan mahdolliseen, länteen. Kun rinne alkoi laskea jyrkemmin ei edelleenkään ollut mahdollisuutta muuhun koska seinämät olivat lähes pystysuoria, vain jyrkkenevä ränni, jota laskeuduimme oli juuri ja juuri kuljettavissa varoen alas. Noin 150 metriä alempana tulimme alas pilvistä ja Usko tapansa mukaan alkoi hääriä kompassinsa ympärillä ja totesi, että aivan väärä suunta. Sitä suuntaa seuraten olisimme piankin Kitdalenissa.
Vaikka olimmekin todenneet reitin ainoaksi mahdolliseksi, käänsimme pikimmiten kulkusuunnan pohjoiseen, joka muuttikin reitin heti helposti noustavaksi ja saman verran noustuamme, mitä juuri olimme laskeutuneet, olimme Juomvahcahcan (800 m.) solassa.
Solasta oli helppo laskeutua lunta myöten Elsnesdaleniin, kymmenen kilometrin pituiseen laaksoon, joka päättyy mereen.
Heti laakson pohjukassa oli lumiröykkiö edellisenä talvena tapahtuneen lumivyöryn jäljiltä, joka vielä elokuussa oli noin kymmenisen metriä paksu ja sadan metrin levyinen.
Jatkoimme laaksoa luoteeseen. Yhdessä kohtaa valokuvasin ja kuljin hiukan alempana laakson kosteammalla pohjalla ja ajattelin poistua puron yli takaisin hiukan ylemmäs. Koitin sauvalla puron pohjahiekan kovuutta ja sauva upposi helposti hiekkaan puoli metriä juurikaan vastusta tuntematta, päätin kiertää hiukan ylempää kivikon kautta.
Laakson puolivälissä alkoi koivikko. Karttaan oli merkitty polku joen koillispuolelle, emme vain oikein löytäneet sitä. Ilmeisesti sitä ei viime vuosikymmeninä ole käyttäneet muut, kuin muutamat porot, joiden vähäisiä jälkiä näkyi joskus siellä täällä. Paikoin jälki oli näkyvä ja kuljettavissa, monesti se hävisi pusikoihin tai kivikoihin. Metsä tiheni ja aluskasvillisuus tuuheni ja suot lisääntyivät, kivikot onneksi vähenivät.
Metsäosuuden puolivälissä poluntapainen siirtyi kartalla joen toiselle puolelle. Me emme voineet sitä tehdä, koska kohdalla ollut silta oli jo aikoja sitten pyyhkiytynyt rannalle.
Siitä eteenpäin polusta ei sitten ollut tietoakaan. Joitain pieniä pätkiä näkyi siellä täällä, mutta kulkemiseen ei niistä juurikaan enää apua ollut. Metsäkin tuuheni ja kasvusto rehevöityi entisestään, kun tultiin lähemmäksi merta. Vatukot liittyivät puronotkojen pajukoiden välisiin aukkopaikkoihin. Kävimme pari kertaa toteamassa joenrannan kulkukelvottomuuden, vetäytyen sitten taas hieman ylemmäksi, kunnes sitten kerran joenpenkka oli jo liian korkea ja jyrkkä kiivettäväksi takaisin ylös. Jouduimme kahlaamaan miehenkorkuisessa kasvillisuudessa jyrkkää rinnettä alas joelle ja kulkemaan sen vartta kengänpohjien pito hädintuskin rinteessä riittäen, kunnes viimein joen rannat alkoivat tasoittua ja leventyä. Elämäni toiseksi hankalinta kohdalle sattunutta vaellusmaastoa kilometritolkulla.
Viimein olimme tasaisella maalla ja melko pian löimme leirin pystyyn ja kävimme lepäämään.

9.8. Torstain aamuksi olimme sopineet Uskon lähtevän Eskelisen Tromssan bussilla hakemaan autoa rajalta. Hiukan ennen kun bussin piti mennä ohi, soitti Usko ja ilmoitti että on jo tulossa takaisinpäin. Hän oli herännyt aikaisin, ottanut rinkan rekvisiitaksi ja mennyt pysäkille liftaamaan. Vasta toinen auto otti kyytiin ja vei vielä rajan parkkipaikalle asti aivan auton viereen.
Kuski oli ollut joku Tromssalainen mies, joka oli menossa  Haaparannan Ikean kautta Göteborgiin.
Valokuvaillen ajeltiin päivän mittaan Guolasjärvelle ja hiukan takaisinkin päin tien jyrkimpään osaan, jossa oltiin yötä.

10.8. Perjantaina takaisin Kilpisjärvelle, josta illalla kalareissultaan palaavan Tuomaksen mukaan noukittuamme puoli kymmeneltä startattiin kohti kotia. Oulun pysäkin jälkeen oltiin kotona aamulla kahdeksan maissa, paitsi Tuomas, joka jatkoi vielä matkaa Turkuun.
kuvia
————————————————–
Matka ei ollut pitkä, alle 50 km. Maasto on lähes neitseellistä, sitä vaativampaa mitä kauemmaksi pohjoiseen päin mennään. Kulkijoita, eikä edes jälkiä ihmisestä juurikaan näy muualla kuin puolivälissä reitin katkaisevan tien kohdalla. Nekin kilometrit olisi voinut kiertää, jos olisimme orjallisesti noudattaneet alkuperäistä suunnitelmaa. Raskas reitti kuitenkin oli ja selkeytti ainakin itselleni, että (näillä vuosikymmenillä) se itseasiassa saattaisi jopa olla viimeinen useampipäiväinen vaellukseni ylätuntureilla, aika näyttää.