2012 8. Sarek (Marko)

MARKON seikkailut Sarekissa jatkuvat.

Raekuuroja ja itikkapilviä Sarekissa – Stora Sjöfallet & Sarek 4.-8. 8.2012
Viime vuoden reissu Sarekiin lopahti lyhyeen, kun vaelluslapikkaiden elinkaari tuli tiensä päähän jo ensimmäisen päivän taipaleen jälkeen Guhkesvaggen sillalla. Tämän vuoden Lapinmatka ei jäisi jalkineista kiinni sillä jaloissa oli nyt uudet alppimaan saapikkaat.
Tänä vuonna seurakseni Sarekiin sain vanhan vaelluskaverini, jonka kanssa olimme aiemmein tehneet puolisen tusinaa matkaa Kebnekaisen alueelle.
Lähdimme Arin kanssa Vantaalta liikenteeseen perjantaina puoliltapäivin. Ajokelit olivat loistavat; vuorottain aurinkoa ja puolipilvistä. Keski-Suomessa ajoimme tosin lyhyen saderintaman lävitse. Muutaman pysähdyksen jälkeen saavuimme Stora Sjöfalletiin ja Suorvaan aamukolmelta. Lämpötila oli seitsemän astetta plussalla.
Lyhyiden yöunien jälkeen heräsimme aurinkoiseen ja lähes helteiseen aamuun. Tankkasimme auton paluumatkaa varten jo valmiiksi ja join aamukahvini Stora Sjöfalletin tunturiasemalla, ajoimme auton Suorvan padolle, pakkasimme rinkkamme (oman kantamuksen paino n. 25kg) ja pääsimme lopulta maastoon noin kahden maissa iltapäivällä.
Seurasimme polkua parisataa metriä Jiertajávren rantaa pitkin etelään kunnes polun hävitessä koukkasimme suon läpi koivikossa kulkevalle loivalle rinteelle jossa yhytimme itsemme taas uudestaan polulle. Sluggan tuttu pyramidimainen muoto pilkisteli hyvänä kiintopisteenä etuvasemmalla. Hyttyset iskivät heti metsässä kiinni, mutta sitähän osasi tällä osuudella odottaakin. Selvitin Njabbejåhkån ylityksen pahemmin kenkiäni kastamatta. Ari nousi uomaa hieman ylemmäksi löytääksen paremman kivikon ylitykseen. Parisataa korkeusmetriä Jiertájávrelta noustuamme lyhytkasvuinen koivikko alkoi lopulta harveta ja ylängöltä käyvä heikko tuulenvire puskea itikoita ympäriltämme takaisin metsikköön. Puurajassa olevien pienten järvien jälkeen käännyimme laakson pohjalta oikealle ylös Njavvebuoldan rinteelle, ilma tyyntyi jälleen ja hyttyset palasivat kimppuumme entistä runsaslukuisammmin ja ärhäkämmin. Neljänä aikaisempana Sarekin reissuna hyttyset eivät kertaakaan olleet aiheuttaneet ylempänä laaksoissa riesaa joten hyttyskarkotteet oli tällä kertaa puolihuolimattomasti unohdettu autolle. Itikoista johtuen jatkoimme pitemmittä tauoitta n. 900 korkeusmetrissä kumpareelta toiselle, kunnes kello viideltä saimme Nienndon näkyviimme ja laitoimme leiriksi. Ennen leiriytymistä kävimme ylempänäkin, kilometrin korkeudessa Njavvebuolldan rinteessä tunnustelemassa josko itikoita olisi siellä vähemmän, mutta pettymykseksemme niitä pyöri sielläkin tiheänä pilvenä ympärillä. Harmaat pilvet ajoivat yöksi päälle pohjoisesta. Lämpötila yöllä +10.
Kuljettu matka 4 tuntia ja 17 km, nousumetrejä n. 450-500.
Sunnuntaina aamupalan ja raikkaan aamukylvyn jälkeen laitoimme leirin kasaan ja lähdimme puoli yhdeltätoista puolipilvisessä säässä matkaan kohti Guhkesvággen siltaa. Saavuimme sillalle hieman kello yhden jälkeen, keittelimme pussikeitot ja kahvit sekä teet ja jatkoimme taas matkaa pohjoiseen ylös laaksoa, määränpäänä Sarekjávrásjin järvi Nordtoppenin juurella. Minä suunnistin ylemmäs Spijkkakammenin alarinteelle jonnekin 880 metrin tuntumaan, Ari valitsi reittinsä alhaalta Guhkesvákkjåhkån rantoja myötäillen. Noustessani ylemmäs rinteelle oli toivomuksenani näin löytää edes heikkoa tuulenvirettä joka karkottaisi hyttyset kimpustani. Kummankin reittivalinta oli kuitenkin yhtä tuskainen. Itikoita oli silmittömästi ja ne pistivät jopa vaatteiden läpi. Matkanteko oli helvetillistä. Lämpötila oli jossakin viidentoista asteen tuntumassa, ilma seisovaa ja maasto soista ja hetteistä joten hiki virtasi armottomasti ja kuoritakin päällepukeminen tuntui mahdottomalta. Koko torso hartioista ylöspäin täyttyi pikkuhiljaa hyttyspaukamista. Olihan hyttyskesä ollut koko Suomessa, aina etelää myöten aika tuskalias, mutta tämä kokomus oli jotain aivan uutta. Aiemmista vuosista poiketen kuljeskelevat porolaumat puuttuivat alueelta nyt lähes kokonaan. Edellisenä päivänä olimme nähneet leiripaikaltamme muutaman poron joukon alempana laaksossa ja se jäikin sitten ainoaksi havainnoksi maasto-osuudella tällä reissulla. Porotkin olivat paenneet itikoita näistä laaksoista jonnekin muualle, eikä ihme.
Ari kohtasi reitillään ruotsalaisparikunnan jotka näkivät viiden päivän vaelluksen jälkeen nyt ensimmäisen lajitoverinsa. Lyhyen kohtaamisen aikana jaettiin samanhenkiset näkemykset hyttysten lukumäärästä ja niiden verenhimosta. Viimein Lulep Sarekjågåsjiin uomalle saavuttaessa sadepisarat alkoivat putoilla taivaalta ja hyttyslaumat kaikkosivat ympäriltä. Sadetta jatkuikin lähes aina järvelle asti. Pisarointi taukosi hetkeksi, ja juuri sopivasti, kello kuuden maissa kun aloimme pystyttää telttoja järven pohjoispäähän luoteisrannalle. Pian pilvet palasivat kuitenkin entistä matalammalla ja harmaimpina ja sade alkoi uudelleen.
Kuljettu matka 7,5 h ja 16 km, nousu- ja laskumetrejä parisataa.
Maanantai valkeni harmaana ja sateisena. Heikkoa pisarointia ja sadetta jatkui vaihtelevalla skaalalla aamusta iltaan. Teltan absidi ja ulkokangas oli sisältä täynnänsä sadetta piteleveviä itikoita. Lyhyitä ja nopeita pistokeikkoja lukuunottamatta ulos ei juurikaan ollut asiaa. Vietimme päivän lueskellen, korttia pelaten, pussikeittoja syöden, terästettyä kahvia sekä kovaa teetä juoden ja päivätorkkuja ottaen. Illasta lämpötila alkoi laskea ja yöllä mittari näytti teltan sisällä kuutisen astetta plussaa, ulkopuolella asteen pari kylmempää.
Tiistaina heräsin jo varhain kello viideltä. Koska keli näytti nyt lupaavalta kiersin aamulenkkinä jäven ja palasin teltoille aamupalan laittoon komeita poronsarvia kantaen. Nordtoppenin lumen ja jään reunustama huippukin pilkahti muutamaan otteeseen pilvien raosta sinistä taivasta vasten. Toivoimme kelin vielä tastä selkenevän Stortoppenille nousua varten. Pakkasimme nopeasti pikkureppumme ja aloitimme nousun teltoilta viistosti ylös kohti Várdasdievván nyppylää. Siitä tarkoituksena oli suunnata Alep Sarekjiegnán jäätikön reunalle ja edetä loivaa jäätikköä myöten Stortoppenin länsiharjanteelle. Kolmisensataa metriä noustuamme pilvet ajautuivat kuitenkin peittämään rinteitä edessämme ja suunnistusvirheen takia ajuduimme liikaa vasemmalle ja löysimme itsemme ihastelemasta Nordtoppenin pystysuoraa pohjoisseinämää sen alapuolella olevasta pienestä laaksosta, jonka pohjalla on kapea jäätikkö. Moreeniharjanteiden jälkeen nousimme nelivetona irtonaista kivirinnettä ylös ja päädyimme lopulta Alep Sarekjignán itäreunalle. Jäätikkö levittäytyi toistasataa metriä alapuolellellamme laakeana mattona. Näköala sekä Alepin että osittain viereisen Várdasjiegnan jäätijöiden valkeuteen oli vaikuttava. Tunnelmaa laski ainoastaan se että Arin toisen kengän pohja repsotti kärjestä kolmasosaltaan irtonaisena. Ahdistavan tuttu näky meikäläiselle viime vuodelta. Kymmenen vuoden kilometrit näyttivät näköjään riittävän kaverinkin kengille. Parin nippusiteen, irtoremmin sekä menestyksekkään suutarintyön avulla menokas osoittautui jälleen melko hyvin toimivaksi ja saatoimme taas jatkaa matkaa. Laskeuduime alas jäätikölle n. 1450 metriin, puimme jääraudat ja jatkoimme kahden hengen köysistönä loivasti ylös nousevaa jäätikköä eteenpäin. Pysyttelimme jäätikön keskilinjasta heiman vasemmalla, aluksi pitkin sinistä jäätä ja loput pari kilometriä lumella. Ylitimme muutamia hyvin kapeita ja ”turvallisen” näköisiä railoja. Jäätikön molemmilla sivustoilla näkyi reunarailojen lisäksi muutamia muita levempiä halkeamia, jotka olivat kuitenkin kaukana reitiltämme. Ari kulki keveämpänä keulamiehenä edelllä ja minä tulin parikymmentäkiloa painavampana ”jarrumiehenä” perässä. Lumi oli jäätiköllä tiivistä, vielä yön jäljiltä jäistä ja helppokulkuista. Saavuttuamme Alepin harteille mistä se kaatuisi alas etelään Mihkájiegnan jäätikölle pidimme lyhyen tauon ja aloitimme nousun Stortoppenille. Valitsimme reitiksi harjanteen oikeanpuoleisen rinteen. Rinne oli varsin jyrkähköä ja täynnä vyöryherkkää irtonaista rakkaa ja joissakin kohdin jopa soraa. Muutamissa kohdin kalliopaasit pistivät esiin rinteestä ja niissä kohdin jouduimme käsilläkin punnertamaan ja varmistamaan itseämme ylöspäin. Irtonaisten ja putoavien kivien ja lohkareiden varalta pidimme pientä välimatkaa kaverin kanssa sekä vertikaalisesti että horisontaalisesti. Stortoppenille vievä kattoharjanne oli vaikuttava. Kapeita lumi- ja jääharjanteita eteenpäin, ja vierellä oikealla Mihkájiegnalle rinne putosi jyrkempänä räystäänä. Molemmin puolin kulkevat jäätiköt pilkistivät ajoittain sumun seasta muutaman sataa metriä alempana. Harjanne ja töppyrä toisensa jälkeen saimme viimein Stortoppenin huipun näkyviimme ja samalla pilvet aukenivat hetkeksi paljastaen parisataa metriä Sydtoppenillekin vievästä harjanteesta. Kello puoli kahden maissa kirjasimme nimemme Stortin huippulokiin. Olimme tämän vuoden viides ja kuudes kävijä huipulla, ensimmäiset suomalaiset vuoden 2012 puolella, ainakin jos kaikki kävijät ovat nimensä kuparikansin suojattuun, vettyneeseen vihkoon kirjanneet. Heinäkuun lopusta, vuoden 2007 kohdalta löysin kahden tutun kaverin; Maurin ja Uskon nimet. Samaan aikaan kanssamme huipulle tulivat myös yhä tihentyvät pilvet jotka aloittivat vesisateella, mutta alkoivat sitten kylvää niskaamme jäärakeita. Jäärakeiden ja näkyvyyden heikentymisen myötä menetimme halumme laskeutua Sydille vievälle harjalle ja päätimme aloittaa laskeutumisen ja paluumatkan teltoille. Veden ja jään liukastama jyrkkä kivikko ei juurikaan ollut miellytävää laskeuduttavaa. Lopulta jäätikölle päästyämme raesade muuttui heikohkoksi tihkusateeksi joka pehmensi jäätikön lumikannen rakeiseksi sohjoksi. Jatkoimme jäätikköä aivan sen pohjalle asti n. 1400 metriin asti, siitä sitten tihentyvässä vesisateessa ensin jäätikön moreeniuomaa pitkin yhä alemmas ja sitten loivalla käännöksellä oikealla nelisen kilometriä teltoille. Vesisateesta johtuen hyttyset pysyivat nyt poissa. Mieluummin sadepilvessä kuin itikkapilvessä. Jalat veivät vauhdilla laskevaa ja kosteata rinnettä alas järvelle. Sopulien peittämä rinne oli tänä vuonna noista pikku jyrsijöistä hiljainen. Viimevuoden populaatiohuipusta kanta oli talven aikana romahtanut ja pieniä tumman ja vaaleanruskean värisiä, jo kuivuneita raatoja oli siellä täällä pitkin matkaa. Kaksi kiirunaa pelästytin matkan varrella varvikosta ja toisella kerralla omakin sydän löi muutaman tahdin kiivaammin kun lintu pärähti lentoon aivan jalkojen juuresta. Likomärin vaattein ja jalkinen saavuimme teltoille puoli viiden maissa. Saatuamme alkuillasta päivän aterian syödyksi, vetäydyimme makuupusseihimme yöunille.
Kuljettu matka n. 9,5 h ja 20 km. Nousu- ja laskumetrejä 1200.
Varhain keskiviikkona aamuaurinko paistoi hetken lämpimästi mutta vaihtui pian tiheään hernerokkasumuun. Purimme teltat, pakkasimme rinkkamme ja aloitimme puoli kahdeksan maissa laskeutumaan alas kohti Guhkesvággen pohjalla virtaavaa samannimistä jokea. Koska kesä oli kaikesta päätellen ollut tällä kertaa edellisiä viileämpi pidimme elossa heikkoa toivoa siitä että löytäisimme juoksultaan sopivan maltillisen kohdan ylittää virta ja oikaista Tjievrran ja Hálljin nyppylöiden väliin jäävän ylängön kautta suoraan Suovalle. Liro saatteli meitä huudoillaan pitkin laakson suohetteikköä. Pari kilometriä jokea ylös seurattuamme pääsimme varsin kuivin jaloin vastarannalle. Pilvet pyyhkiytyivät vielä hetkeksi pois ja koko Sarekin massiivi tuli kokonaisuudessaan näkyviin selkämme takana kun aloitimme nousun Tjievrran rinteelle. Ylemmäs rinteelle päästyämme tummat pilvet ajoivat Akan suunnalta pohjoisesta päälle koko taivaanrannan mitalla ja kohta vesisade lankesi laiskana niskaamme. Jonkin ajan kuluttua vesisade taukosi ja ilma kylmeni selvästi, minkä huomasi vaikka siitä kuinka uloshengitys höyrysi nähtävästi. Aluksi alas tuli alijäähtynyttä vettä ja jo kohta hakkaava raekuuro kaatui päällemme. Maa oli hetkessä valkoisenaan raepalleroista. En jaksanut raesateessa kaivaa kompassia rinkasta esille vaan päätin luottaa karttaan ja näkyviin kiintopisteisiin ympärillämme. Olin kulkenut samaisella ylängöllä pariinkiin kertaan aiemmin ja tiesin odottaa hidasta matkantekoa. Maasto on täynnä ylös ja alas kumpuilevaa louhikkoa, erikokoista rakkaa ja pienen saunamökin kokoisia kivijärkäleitä siellä täällä. Lampareiden pohjilla on sitten vielä suurempia ja pienempiä lampia ja lammikoita joita saa väistellä lohkareiden lomassa. Jostain syystä reittimme vietti hieman liikaa oikealle ja epäilykseni osoittautui oikeaksi kun lopulta paikansimme meidät Unna Átjek -tunturin länsipuolelta. Keli alkoi kuitenkin tässä vaiheessa taas seljetä, aurinko paistaa ja maastokin muuttui mukavemmaksi kulkea, joten suunnistuserheestä johtunut hetken pettymys muuttui pian vahdikkaaksi etenemiseksi loistavassa säässä kohti Suorvaa.
Kiersimme Unna Àtjekin sen eteläpuolelta Stuor Àtjekin etäpuolelle Nuortap Àtjekin järven jäädessä parisataa metriä oikealle puolellemme. Kissankellot, niittyleinikit ja komeat kullerot kukkivat poropolun vierustalla ja tunturimittarit lentelivät lämpimällä rinneniityllä. Saimme ylitetyä Nuortapin Suorvajärveen virtaavan kapean kymmenisen metriä levän mutta voimakkaasti pauhaavan lasku-uoman hieman epävarmoin mutta kiitettävän kuivin jaloin ja matka jatkui nousten ylös kohti Sliehkokin töppyrää ennen alhaalla maalina odottavia patoalueen poroaitauksia. Jalat jo hieman maitohapoilla nousimme lähes Sliehkokin huipulle kunnes aloitimme laskeutumisen siksakkia kapeita hyllyjä myöten yhä alemmas ja alemmas. Muutama kutkuttava hetki jyrkähköllä seinämällä ja sitten lyhytkasvuinen koivikko ja varvikko soineen puski jo vastaan. Koivikon suolumpareilta löysin maistiaisiksi tämän reissun ainoat kypsät oranssinkeltaiset hillat. Myöhäisen ja viileän kesän vuoksi kypsät mustikat, puolukat (ja variksenmarjat) jäivät tällä kertaa Sarekissa syömättä. Suoraviivaisen ja uuvuttavan etenemisen jälkeen patoalueen pienet punaiset mökit ilmestyivät lopulta kello kuudelta yllättäen koivikon takaa eteeni. Patikka oli päätepisteessään. Riisuttuani lopulta vaellusjalkineet jalastani paljastui oikeasta kengästä mustunut ja irtoava isovarpaankynsi ja lisäksi iho oli hiertynyt puhki niin nilkan etupuolelta kuin vielä laajemmalti takaa akillesjänteen puolelta. Ari ilmestyi padolle puolisen tuntia jälkeeni, omin avuin suutaroitu kenkä yhä suurin piirtein kasassa, mutta alaselän nikamat rinkan kantamisesta jo aivan rutussa. Kummatkin olimme aivan sipissä. Ei mielellään enää tällä erää yhtään ylimääräistä metriä rinkan kanssa maastossa. Suorvan padolta noukimme kyytiin pari liftaria rinkkoineen. Stuttgartista kotoisin oleva saksalaispariskunta oli seitsemän päivän vaelluksen aikana kierrelleet samoja seutuja kuin mekin, jättäneet tosin huiputukset väliin jä käyneet kurkistamassa joltakin rinteeltä Rapadaleninkin. Pyrkivät saamaan vielä samana päivänä liftikyydin Jällivaaraan ja sieltä julkisin menopelein etelä-ruotsiin mökille. Toivotimme heille hyvää matkaa jättäessämme heidät tienvarteen Stora Sjöfalletin tunturiaseman risteyksessä.
Kuljettu matka n. 10 h ja 33 km. Nousu- ja laskumetrejä n. 350.
Koko matka vaellettu matka aikana n. 31 h ja n. 89 km, nousu- ja laskumetrejä n. 2250.
Illalla meitä odotti Stora Sjöfalletin kipakka sauna ja saunan jälkeen aseman hostellin pehmeät patjat ja kuohkeat peitot. Aseman ravintolassa törmäsimme vielä illalla saksalaispariskuntaankin, joka oli luopunut illan liftaussuunnitelmistaan ja antanut periksi houkutukselle majoittautua yöksi asemalle (ja nauttia muutamat rommiteet). Asemalla nautitun runsaan aamupalapöydän jälkeen lähdimme jo varsin hyvin toipuneina ajelemaan takaisin Suomea ja etelää kohti.
kuvia