2011 7. Sarek (Marko)

Marko pikavisiitillä Sarekissa heinäkuussa 2011.
Heinäkuun kääntyessä jo lopuilleen löin lukkoon päätöksen lähteä Sarekiin vaellusreissulle. Vaikka lähtöpäivä kalenterissa oli merkitty jo reilun viikon päähän, ehdin kuitenkin hyvissä ajoin tarkistaa ja pakata kaikki varusteet sekä hankkia eväät viikon mittaiselle vaellukselle. Yksinvaelluksen lähtöpaikkana olisi Suorvan pato. Siitä ensimmäiselle etapille Guhkesvaggen sillalle, sitten Bierikjavrren kautta syvemmälle Sarekiin Skarjan sillalle, Ruohtesvaggea ylös ja Nijakin kautta Guhkesvaggeen, sitten paluumatkalle suoraan itään kohti Stora Sjöfalletia, Suorvajauren rannalle ja takaisin Suorvan padolle. Matkan varrella keleistä riippuen mahdollisesti nousut ainakin Vuojnestjåhkkalle ja Nijakille.
Sunnuntaiaamuna pakkasin varusteeni autoon ja hieman jälkeen aamu kymmenen olin jo hyvän matkaa Lahden moottoritiellä matkalla kohti pohjoista. Liikennettä oli tiellä vähän ja ajokelikin hyvä joten koti Vantaalla jäi rivakasti takanani yhä kauemmas ja kauemmas. Ajoin Torniosta Ruotsin puolelle ilta kuuden maissa ja lähestulkoon heti rajan ylitettyäni sinitaivas vaihtui harmaisiin pilviin. Alhaalla kulkevat sadepilvet vyöryivät päälle ja vettä tuli alas valtoimenaan. Pilvien raosta pilkottava sinitaivas ja paahteinen auringonpaistekin vuorottelivat pitkin matkaa sadekuurojen kanssa aina Jällivaaraan asti. Illan liukuessa kohti yötä ja päämääräni Stora Sjöfalletissa tullessa yhä lähemmäksi, aurinko lopulta väistyi jonnekin soiden ja loputtomien mäntymetsien taakse ja hämärän myötä harmaat pilvet valtasivat taivaan. Viimeisen parinkymmenen kilometrin matkalla pisarointi kuitenkin lopulta lakkasi ja vuorokauden vaihtuessa uuteen, yö rauhoittui täysin tyyneksi. Saltoluoktan jälkeen kun Vietasjärven vastarannan maisemat muuttuivat yhä jylhemmiksi ja jylhemmiksi suupielet taipuivat tyytyväiseen hymyyn. Tuntui hienolta taas palata tuttuihin maisemiin, varsinkin kun edellinen vuosi oli pohjoisen suhteen jäänyt väliin. Keskiyöllä ajoin auton Gårtejávrren rannalle tutulle ”parkkipaikalle” ja kävin yöpuulle. Portti reitilleni Sarekiin aukeni vastarannalla, yö oli täysin hiljainen ja tyyni. Levollisin mielin vaivuin muutaman tunnin yöunille.

Maanantai 25.7.
Heräsin helteiseen aamuun ja kävin juomassa aamukahvit Stora Sjöfalletin tunturiasemalla. Aamupalan jälkeen ajoin auton Suorvan padon vieressä olevalle parkkipaikalle ja nostin rinkan selkääni. Satakunta metriä pitkin patoa käveltyäni viereeni pysähtyi autollaan ruotsalainen eläkeläispariskunta. Kuskina oleva herra laski ikkunan alas ja kyseli minne olin matkalla. Hetken tarinoituamme pariskunta tarjoutui kyyditsemään minut padon yli Jiertájavrren rannalle. Tartuin kiitollisena tarjoukseen. Ystävällinen pariskunta kertoi tulleensa Övre-Kalixista Stora Sjöfalletin alueelle ”lomailemaan” ja poimimaan lakkoja. Ylistimme yhdessä maisemia ja upeaa keliä, pariskunta toivotti minulle antoisaa ja turvallista vaellusreissua, minä kiitin heitä kyydistä vaellukseni aloitusruudulle. Nostin rinkan farmari-volvosta selkääni ja aloitin taipaleeni pitkin Jiertajávrren rantaa kohti etelää. Aurinko paistoi puolipilviseltä taivaalta, kaikki välineet mukana ja pakattuna rinkassa, kuntokin kohdallaan ja vielä kohtaaminen avuliaiden ”paikallisten” kanssa. Mitä mainoin alku vaellukselle!
Edellisenä kerralla, parisen vuotta sitten lähdin Jiertajávrren rannalta ylös itään, tarkoituksenani nousta rantakoivikosta ylemmäs Hálljin länsirinteelle helppokulkuisempaan ja hyttysvapaalle reitille. Reittivalinta osoittautui tuolloin kuitenkin vääräksi. Rantakoivikko poimuilee ylös alas, suuria lohkareita ja sammaloitunutta kivikkoa kumpareilla ja upottavia suolämpäreitä kumpareiden välissä. Kilometri linnuntietä oli hikinen ja tuskallinen taival, johon lisäksi tuhraantui luvattoman paljon aikaa. Tällä kertaa päätin noudattaa Maurin ohjetta ja kiertää pitkin polkua ja puron vartta pidemmälle rantakoivikkoon ja sitä myöten nousta ylemmäs laakson pohjalle. Kartiomainen Slugga toimi hyvänä maamerkkinä edessä. Polun hivuttautuessa ylemmäs koivikko ja hyttyset väistyivät taakse ja reitti eteni pienten hiekkadyynien ympäröimien lampien vieritse. Pidin ensimmäisen taukoni tuollaisessa hiekkaharjanteiden reunustamassa tuulensuojaisassa notkossa, söin taukopalaksi pari kourallista lakkoja, nautin auringosta ja puolen tunnin päivänokosista. Tauon jälkeen otin suuntiman suoraan itään, viistosti ylös Njavvebuolldan rinteeseen ja sitten 970 metrin korkeuskäyrällä eteenpäin kohti Nienndoa ja Guhkesvággen siltaa. Tein matkaa yksinäisyydessä, alhaalta laaksostakaan en saanut poimittua silmiini muita kulkijoita. Paikallista asutusta sen sijaan oli ennätysmäärin; ruskea-valko-mustaturkkiset sopulit luikkivat jalkojeni juuresta koloihinsa pitkin matkaa. Yksi uhmakas jopa päästi kuuluvan varoitushuutonsa, esitteli teräviä hampaitaan ja napitti jättiläismäistä tunkeilijaa pistävästi, tuumaakaan periksi antamatta. Päätin kunnioittaa herran reviiriä ja asennetta ja väistyin reitiltäni muutaman metrin sivuun. Puoli kuudelta sain sillan lopulta näköpiiriini. Siltaa lähestyessäni pohdiskelin jatkaako sillalta vielä parisen kilometriä kohti Bierijávrrea vai jäädäkö sillan varteen yöksi. Tietämättäni ratkaisu siihen oli jo jaloissani valmiina…Niin, mikä oli tuo helvetin läpsytys joka jaloistani kuului? Katsahdus alas paljasti oitis äänen lähteen; oikean jalan jalkineesta puolet pohjasta haukkoi ilmaa askeltaessa ja oli muuttunut kengänpohjasta veikeäksi lärpyttimeksi. Tyrmistys veti sanattomaksi… ei sen puoleen eipä ollut ketään, sopulien lisäksi, jolle asiaa kommentoidakaan. Turtuneena jatkoin sillan yli ja aloin oitis etsiä sopivaa telttapaikkaa. Samaan aikoihin taivas idässä alkoi vyöryttää tummia pilviä kohti, muutenkin kuin vain vertauskuvainnollisesti. Saatuani teltan pystyyn ensimmäiset pisarat putosivat jo sen kankaalle. Harmaat pilvet tulivat alas Guhkesvaggea kohti Liehtitjávrrea ja sade alkoi. Iltapalan ja iltakahvin jälkeen pohdiskelin vaihtoehtoja jalkineitteni suhteen. Oikean kengän koko pohja oli siis puoliksi irti, sitä ympäröivä kumireunuskin repeytynyt riekaleiksi ja kengän nahkapohjassakin oli jo pieni reikä. Kenkä näytti lohduttomalta ja myös korjaamattomalta. Alkuperäisestä reittisuunnitelmasta oli joka tapauksessa luovuttava. Punnitsin mielessäni jopa leirin jättämistä niille sijoilleen, pikamarssia varhain seuraavana päivänä takaisin autolle, autolla Jällivaaraan tai Jokkmokkiin, uudet menokkaat kaupan hyllyltä ja sitten koko operaatio kelaten takaisin leiripaikalle. Luovuin kuitenkin suunnitelmasta ja päätin antaa kengälle ensiapua ilmastointiteipin ja nippusiteiden avulla. Sateen väistyttyä voisin tehdä kenkien testireissun nykyiseltä leiripaikalta läheiselle Vuonjnestjåhkkalle (1952m).

Tiistai 26.7.
Vain hetkiksi tauoten sade jatkui läpi yön seuraavaan aamuun ja yhä keskipäivään. Keittelin kahvia ja lueskelin teltassa. Vasta myöhään iltapäivällä pisarointi harveni ja sää tyyntyi lopulta kauniiksi illaksi. Ennusteen jeesusteipin kestävyydelle kivikossa tiesin tosin jo etukäteen mutta loppuillasta jälkeen yhdeksän päätin kuitenkin lähteä ”korjatuilla”kengilläni liikenteeseen. Noustessani Vuojnesskájdden rinnettä ylös pitkin kapeaa kurua muutaman kymmenen metrin päässä oikealla nousevan kiviseinämän päällä minua tarkkaili tunturihaukka, tummana hahmona vasten taivasta. Toinen kaarteli paljon korkeammalla pääni yläpuolella. Ilta oli tyyni ja lämmin. Hiljaa kohti taivaanrantaa laskeutuva aurinko valaisi kaiken lämpimin värein. Vuojnesskájddeltakin aukeni hienot näkymät kohti Bierikbakten teräviä rinteitä. Bierikjavrre jäi vielä piiloon Bierikvárásjin taakse mutta hetken päästä noustessani ylös Vuojnesvárasjille turkoosi järvikin tuli näkyviin. Alhaalla laaksossa näkyi pienen pieniä liikkuvia hahmoja matkalla Guhkesvággen sillalle. Nousin Vuojnestjåhkkån rinnettä yhä ylemmäs. Puoli tuntia ennen puoltayötä osittain sumun peittämä huippuharjanne ja viimeiset 150 nousumetriä olivat edessäni. Nousin kapenevaa harjannetta yhä ylemmäs, Sarvasjiegnan jäätikkö alhaalla vasemmalla puolellani, Vuojnesjiegnan jäätikkö oikealla ja pilvien peitossa oleva Spijkka sen takana. Tasan keskiyöllä olin Vuojnestjåhkkån huipulla. Ilma oli täysin tyyni, ei tuulenvirettäkään. Kiersin pitkin harjannetta myös läntiselle kymmenen metriä matalemmalle huipulle. Hiljaa purjehtivat sumupilvet kuitenkin ympäröivät sen pian joten palasin samaa reittiä takaisin ja aloitin paluumatkan laaksoon. 1500 metristä laskeuduin viistosti alas Vuojnesjiegnan jäätiköllä ja jatkoin jäätikön reunaa alemmas. Parisataa metriä ennen jäätikön loppua aivan sen reunalla, muutaman metrin päässä moreenista ja kivikkorinteestä, luikerteli alas viattoman näköinen railo, pari-kolmekymmentä senttiä leveänä, leventyen alempana puolimetriseksi ja sitten noin metriseksi. Heitin jäätikölle vierineen kivenmurikan railoon. Äänistä päätellen sininen jää vietti alas pimeyteen ainakin 7-10 metriä ja alhaalla virtasi jääkylmä vesi. Parinkymmenen metrin päässä jäätikköön muovautuneessa kaivossa syvyyttä oli vielä lisää. Hyvä osoitus jäätikön vaaroista. Vaikka kulkisit sen reunalla, niin on turha tuudittautua turvallisuudentunteeseen. Ilman varusteita siellä liikkuva ottaa aina riskin. Jatkoin jäätiköltä alas virtaavan uoman oikeata laitaa alas laaksoon. Noin kahdelta yöllä pääsin viimein pujahtamaan makuupussiini, uni tuli nopeasti.

Keskiviikko 26.7.
Herättyäni totesin hyvin palvelleiden vaellusjalkineiteni nyt tulleen polkunsa päähän. Niiden matka oli viimeistä siirtymää vaille valmis, vielä leiripaikalta paluumatka Suorvaan autolle. 22-24 kilometriä. Toisen kengän pohja oli nyt entistäkin pahemmassa kunnossa, yli puolet pohjastaan irti, ja toisenkin kengän pohja kärjestään lähes kymmenen senttiä auki. Jäljellä olevan ilmastointiteipin avulla selviäisin ehkä ainakin osan paluumatkasta. Loppu mentäisiin sitten vaikka sandaaleilla. Yli kymmenen vuotta Meindlit olivat uskollisesti kulkeneet mukana muutaman tuhat kilometriä, etelässä ja pohjoisessa, soilla ja kivisillä rinteillä. Kengät olisivat luultavasti kestäneet vielä vuosia eteenkinpäin mutta viitisen vuotta sitten Kebnellä olin itse typeryyksissäni sulattanut niistä pohjat irti. Onnenkantamoisella reitin varrelle osui tuolloin maakammi jonne pääsimme vaelluskaverini kanssa rankkasateessa ja kurassa täysin liotettuina kuivattalemaan. Maakammin nurkassa könötti vielä kaiken lisäksi kamiina ja sylillinen kuivia puita. Kamiinan päällä kärvensin sitten kumipohjat sulaksi ja irti kengistä. Neuvokkaalla (ja onnekkaalla) suutaroinnilla kengät saatiin tuolloin vielä täysin toimintakuntoisiksi. Täytin kengät kivillä, sidoin pohjat kiinni nippusiteillä ja teipillä, annoin niiden jäähtyä ja toivoin parasta. Suuresta epäuskosta huolimatta sulat pohjat liimautuivat kuitenkin takaisin kenkiin kiinni. Kotiinpaluun jälkeen vein menopelit täyshuoltoon ammattisuutarille ja niillä harpottiin vielä satoja kilometrejä niin kesä kuin talvioloissakin. Arvatenkin ne eivät täysin kuitenkaan toipuneet silloisesta paistamisesta.
Sarekin masiivin taakse alkoi aamun aikana kerääntyä taas tummia pilviä joten kiirehdin leirini kasaan, rinkan selkääni ja jouduin paluumatkalle sateen edeltä. Sadetta ei sinä päivänä kuitenkaan tullut, vaan aurinko paistoi puolipilviseltä taivaalta helteisesti. Patikoin kohti Suorvaa pikamarssia, muutamalla hengähdystaolla. Nyt samaan suuntaan oli muitakin kulkijoita. Mutta kun muut valitsivat reittinsä alempaa laaksossa, itse kuljin ylempää n. 800-870 metrissä lähestulkoon koko matkan. Maisemat laaksoon ovat ylempää aina avarammat, tuuli puhaltaa sopivan viilentävästi ja samalla hyttyset tieltä sekä lisäksi maastokin on ylempänä miellyttävämpää kulkea, vailla varvikkoa tai muuta korkeampaa aluskasvillisuutta. Nirávbuolldan ja Najavvebuoldan rinteeltä tosin laskee sulamisvesien kovertamia kuruja jotka ovat sitä syvempiä mitä ylempää rinnettä reittinsä valitsee. Nousu ja laskumetrejä siis kertyy enemmän kuin laakson pohjalla jossa maasto on varsin tasaista, mutta polku kulkee pitkälti osin läpi varvikon ja yli vyötärön nousevan pajukon. Maasto on alempana myös kosteampaa, jopa soistakin. Ylempänä kengät pysyvät kuivempina, ainakin jos onnistuu löytämään sopivat paikat rinteiltä laskevien uomien ylittämiseen. Sopulit irvistelivät pitkin matkaa kenkärisoilleni, yhden yllätin jopa niin että kaveri kävi kokeilemassa hampaitaan kovia kokeneeseen kenkäparkaani ennen kuin luikahti pakoon koloonsa. Suoriuduin matkasta Suorvaan noin neljässä ja puolessa tunnissa. Oikean puolen kengän pohja jäi lopulta Suorvan padolle. Toinenkin kenkä haukotteli jo suu ammollaan kun pääsin autolle.
Ajelin Vietaksen tunturiasemalle saunomaan ja syömään. Koska patikkaosuus typistyi täällä kertaa jo ensimmäiselle etapille en kiirehtinyt heti kotimatklle vaan ajoin Vietaksesta kolmisenkymmentä kilometriä pohjoiseen, Akkastuganille. Paluumatkalle läksin kiirettä pitämättä vasta seuraavana päivänä. Torstaina taivas oli lähestulkoon pilvetön. Lämpötila nousi liki kahtakymmentä astetta. Edellisiltana Akkatunturin huiput peittäneet pilvet olivat tiessään ja kaikki Sarekin massiivinkin huiput piirtyivät selväpiirteisinä sinistä taivasta vasten. Upea keli vaikkapa Nijakin huiputtamiseen. Mutta tällä kertaa se ei osunut kohdalleni. Ehkä ensi vuonna koko kierros alkuperäissuunnitelman mukaan, uudet menokkaat odottavat jo kaapissa tätä kirjoitettaessa…
kuvia