2005 7. Sarek

pe. Heinäkuun loppupuolella ajelimme myöhään perjantai-iltana Juhan kanssa Kvikkjokkiin tunturiaseman parkkipaikalle.
Kauheamiehen Ladakin näkyi seisovan kakkosrivissä, enkä voinut välttyä ajatukselta, että teen jotain hauskaa sille, no en tehnyt koska kaikki hauska minkä keksin olisi ollut vain yksipuolista. Poutaakin sille oli jo ollut aivan liikaa, toivottavasti ainakin hiki on valunut.
Rinkat pykälään ja tielle, sadan metrin päästä oikealle polulle ja jyrkästi ylös. Parinsadan metrin nousu heti alussa antaa oikean vaellusvireen molemmille. Noin kuuden kilometrin jälkeen joen rannassa oli suosittu leirintäalue ja yön hämärissä laitoimme teltat pystyyn ja painuimme pehkuihin.
la. Seuraavana päivänä tallustimme Kungsledeniä pitkin koilliseen ohi Pårtestuganin Kallakjåkkån rantaan, jossa vietimme seuraavan yön, myös se paikka oli valitettavasti suosiossa.
su. Siinä sitten sanoimme hyvästit turismille ja seuraavana aamuna rymysimme melko runsaskasvustoista joen vartta ylös luoteeseen kohti Ivarlakoa, yhtä Sarekin suurista ylängöistä, jolla myös vietimme seuraavan yön.
ma. Viimein pääsimme Pårten jäätikön alapäähän, jossa oli tarkoitus pitää leiriä ja odotella kolmihenkistä jälkijoukkoa, jonka piti tulla päivää myöhemmin perässämme.
Leiripaikka on sama, kuin v. 2010 vaelluksellakin, josta kuva.
Jälkijoukko, innokkaita ja kohtuullisen kokeneitakin miehiä, saapui Kvikkjokkiin ja suoriutui myös rinkkoineen tielle, jatkoi edelleen innokkaasti eteenpäin kunnes tie pikkuhiljaa loppui ja muuttui poluksi. He menivät eteenpäin ja pikkuhiljaa polkukin kapeni, siinä vaihessa he hiukan ihmettelivätkin ja miettivät asiaa, mutta eivät sentään murehtineet sitä. Jossain vaiheessa se sitten teki poropolut, eli haarautui ja katosi pusikoihin…
Siinä vaiheessa kaivettiin jo kartat ja kompassit ja gepsikin esiin, kun alkoi näyttää että polku on siirretty jonnekkin muualle.
En tarkkaan tiedä matkaa ja paikkaa, mutta he tekivät päätöksen, että eivät enää yritä meidän luoksemme, vaan tekevät oman pienemmän kierroksen ja keskittyvät kalastukseen puiston ulkopuolisilla alueilla.
Homma oli kusaissut sen ensimmäisen sadan metrin jälkeen parkkipaikalta, kun piti poiketa oikealle lähtevälle polulle viitan Kungsleden kohdalla, he eivät sitä tehneet.

Me kiristimme kompressiot rinkoista, pakkasimme päiväkamat sisään ja lähdimme Pårtejeknalle. Parin kilometrin jälkeen poistuimme jäältä vasemmalle Pårten rinteeseen ja nousimme sitä myöten ylhäällä olevan observatorion luo. Alueella on joskus pyörinyt tiedemiehiä enemmänkin tutkimassa sitä.
Jossain niillä seutuvilla kuului puhelinkin hiukan, ylempänä ei juurikaan. Jatkoimme huipulle 2005 metriin, josta olikin jo taas aivan kohtalaiset näkymät joka suuntaan.
Riittävän kuvaussession jälkeen läksimme paluumatkalle, kumpikin eri suuntaan. Juha palasi samaa reittiä takaisin, minä suuntasin harjannetta luoteeseen kohti huippua 1951.
Heti ensimmäiseksi pieni pilvi heitti tuikean lumikuuron, joka meni samantien ohi eikä onneksi kerennyt tehdä reittiäni liukkaaksi.
Mukavan ilmava reitti alas solaan, jossa parin metrin hankala könyäminen lumelle. Siitä laskeutuminen reunarailon yli jäälle ja viiden kilometrin marssi jäätä pitkin kohti leiriä.
Päästyäni jäätiköltä maalle, pidin juomatauon ja huomasin Juhankin tulevan perässäni, olin olettanut hänen jo menneen, nuorempana, ripeämpänä ja lyhempää reittiä. Lopun siis marssimme yhdessä.
Seuraava päivä oli vapaapäivä. Pesu, huolto, päiväkävely. Odottelimme vieläkin täydennysjoukkoja, vaan ei näkynyt, ihmetystä riitti.
Suunnittelimme seuraavan päivän Palkat- huipun reissua etelänpuolella olevaa parin kilometrin pituista nousevaa lumivallia pitkin.
Iltapäivällä alkoi sade. Myös illemmalla satoi. Nukkumaan mennessä satoi. Katselin huolestuneena vieressä virtaavan joen pinnan nousua ja laskeskelin, mihin asti se nousisi aamuun mennessä. Olin jo muuttanut kerran teltan paikka hiukan korkeammalle kohdalle. Seutu vain oli sellaista (jäätikön päätemoreenikasoja), että paikkoja ei ollut valittavaksi asti. Huomioin myös, että vesi oli virrannut alueen poikki joskus, ainakin keväällä, jos ei myöhemminkin kovilla sateilla.
Eipä myöskään huvittanut illalla sateessa enää lähteä etsimään toista leirintäaluetta, joten menimme tutumaan.
Alitajuntaan on jäänyt jotain alkukantaista vartiointivaistoa, koska heräsin monesti sinä yönä tarkastamaan veden korkeutta. Aamuyöllä neljältä se oli korkeimmillaan aivan uomansa reunoilla, pikkuisen vielä alempana katastrofia. Valvoin ja katselin virtaa, joka ei enää näyttänyt nousevan, joten jossain vaiheessa nukahdin sitten taas. Kun seuraavan kerran heräsin, oli vesi jo hiukan laskenutkin.
Sade vain ei tauonnut. Haaveet huiputuksista painuivat mutaan. Kaikki vuoret olivat pilvessä ja varmaan jäälläkin olisi syviä ylittämättömiä jäävesivirtoja. Tuli toinen lepopäivä.
Seuraavakaan päivä ei suonut alhaalla roikkuvine pilvineen ja tihkuineen huippukeliä, joten kun hermosto ei enää kestänyt kolmatta lepopäivää, oli pakko suunnata nenä alaviistoon.
Talloimme kohti Pårekia, kelikin parani vuorten eteläpuolella.
Juha kasteli kenkänsä yhdessä ylityksessä, joten loppupäivä meni hiukan märemmillä patiineilla.
Siinä samoilla seutuvilla noin 15-20 kilometriä lähtöpaikasta hän sanoi mielenkiinnosta testailevansa kuntoaan ja yrittävänsä kävellä samana päivänä Kvikkjokkiin asti, matkaa oli meidän reittiämme liki 40 kilometriä. Sanoin yöpyväni viimeistään Pårekslättanin reunalla, mutta lykkyä pyttyyn.
No, menimme hiljalleen eteenpäin ja kun katkeamista ei tuntunut tulevan, seurailin polulla näkyvää selkää.
Illalla joskus yhdentoista korvilla olimme tunturiasemalla, jossa myös viimein tapasimme iloisen kakkosryhmämme lähes hengissä. Kertoivat vielä jäävänsä pariksi päiväksi ”kalalle”, kun on niin hyvä paikka. Me ajoimme samantien kotiin.