Ajeltiin Pertin kanssa yötä myöten Nikkaluoktaan. Aamutorkkujen jälkeen kuuden maissa polulle, reipasta kävelyä puolimatkaan ja ansaituille päiväunille. Iltapäivällä sitten sillan luo lähemmäs hotellia yöpaikalle. Seuraavana päivänä hotellin ohi Västra ledeniä Kitteldaleniin, jossa on muutamia hyviä teltanpaikkoja.
Sadetta. Tämä reissu oli toiseksi sateisin, mitä kohdalleni on sattunut. Tie Kiirunasta Narvikiin päin oli kuulemma poikki jonkin aikaa veden vietyä sen mennessään.
Kävimme tutkimassa reittiä laaksosta ylös Östra ledenille kaatosateessa, aioimme oikaista sen kautta huipulle.
Seuraavana päivänä oli hiukan poutaisempi keli, pilviä tosin piisasi, mutta kokeneen, tosin Kebnellä ensikertalaisen kaverini suorituspaineet olivat niin kovat että päätin lähdöstä, koska tuulikin oli kohtuuden rajoissa. Nousimme Östra ledenille Björlingsin jäätikölle kohtalaisen jyrkkää irtosorarinnettä, jatkoimme sen yli seinämälle joka nousee näennäisen pystysuorana ylös lähelle toista Toppstugania.
Seinämän alaosassa on lumien sulettua vaikea jääläntti, jonka jälkeen alkaa köysitetty polku oikealle ja hetken päästä suoraan ylöspäin. Köysiä voi käyttää tietenkin hyväkseen, jos luottaa siihen, että hotellin oppaat pitävät ne kunnossa ja hakkailevat kiiloja kiinni, kun ne lämmönvaihteluissa ym. vuosien varrella löystyvät.
(Edit: nykyisin seinämällä on pultattu kiinteä vaijeri.)
Minä en aivan niin luottavainen ole, joten en koskenut niihin. Muutenkaan rinteellä ei monessakaan kohtaa tarvitse käsiään pölyyn liata, joten hiukan liioittelulta tuntuu koko homma.
Mutta toisaalta oppaitten mukana kulkee tavallista turistia satamäärin kesässä, joten siltä kannalta ymmärrettävää. Sitäpaitsi myös tämän seinämän yläpäässä on muistolaatta, v. 2002 ryhmän opas putosi jäätikölle!
Me jatkoimme viimeistä kilometriä kohti huippua pilvessä, sateessa ja tuulessa.
Jäisen huippukartion juurella laitoin jääraudat, kun halusin hiukan tutkia reittiä Nordtoppenille päin. Sydtoppenille kyllä pääsee yleensä ilmankin, koska useimmiten siellä on lunta riittävästi. Loppukesällä tietenkin nuukemmin. Menimme huipulle, mitään ei nähnyt viittä metriä enempää, maisemien suhteen hukkareissu, muuten happirikas aamulenkki.
Kävelin jonkin matkaa alaspäin viettävää harjannetta Pohjoishuipulle päin. Muita jälkiä ei ollut. Lunta oli vähän ja sen rakenne oli aika huonoa kävelyyn tuulisella ja sateisella harjanteella askelmia potkimatta.
Pysähdyn miettimään ja laskemaan kuinka kauan minulta veisi potkia polku alas ja käydä Nordtoppenilla puolentoista kilometrin päässä ja tulla takaisin.
Ratkaisu oli helppo pienen miettimisen jälkeen. Käännyin varovasti terävällä harjanteella ympäri ja palasin takaisin.
Paluu huipulta tapahtui Vierramvaren kautta pitkin Västra ledeniä.
Sadetta riitti koko ajan, yöllä oli tullut jopa kahvikupillinen tuuletusaukosta telttaan saakka. Tuuli oli työntänyt veden ylöspäin 15 sentin matkan, josta se hyttysverkon kautta pääsi sisään telttaan.
Edelleen sateessa talsimme kohti Ladtjojauren venekyytiä ja sen joella olevaa yläpään laiturialuetta, jonne johti kapea pitkospuusilta ja veden peittämä polku. Jo tullessa olimme kuulleet että ihmisiä oli yöpynyt odottelusuojassa, kun eivät olleet päässeet pois alueelta. Nytkin kengänvarsi riitti juuri ja juuri.
Venemiehen euronvaihtokurssi oli hiukan kotiinpäin, mutta nyt ei ollut varaa väittää vastaan. Edes Lappburgeriin ei haluttanut pysähtyä, kun keli oli niin surkea, jatkoimme vauhdilla autolle.
