1976 Kebnekaise

Tuolloin eivät vaellus, kiipeilystä puhumattakaan, olleet vielä suurten massojen suosiossa, vaikka lukemattomat leirintäalueet Lapissa olivatkin tupaten täynnä autoturistien kangastelttoja.
Minullakaan ei ollut kunnollisia vaellusvälineitä, vaelluskaveria, eikä juurikaan tietoa todellisista olosuhteista tuntureilla.
No asia korjaantui täydellisesti muutamassa päivässä, kun sain houkuteltua isäni ”valloittamaan” Kebnekaisea.
Jos nyt ei ihan soitellen, niin sotaan kuitenkin. Auto Nikkaluoktaan parkkipaikalle, kartta baarista ja polulle. Kebnen polku tosin oli jo hyvin kulunut tuohon aikaan, vaikka turistimäärät olivatkin varmaan murto-osan nykyisestä. Untuvikolle se osoittautui hyvin opettavaiseksi opintieksi.
Telttana meillä oli Tenan pieni oranssinen puuvillainen harjateltta, johon kaksi henkeä juuri mahtui, tietenkin muovi päälle, ettei sada sisään. Makuupussi oli, pumpulitäytteellä, isälläni viltti. Makuualustoista ei ole mielikuvaa, luulen että sellaisia ei ollut mukana. Muistaakseni ostin reissulle kotimaisen putkirinkan, isälläni oli tietenkin vanha satulareppu.
Ensimmäinen yö hotellin nurkilla oli kylmä.
Seuraavana päivänä ryhdyimme sitten ”valloittamaan” Kebneä. Jostain syystä, jota nyt enää en ymmärrä, meillä ei ollut mitään käsitystä, mistä huipulle pääsee, liekö sen ajan kartoissa ollut minkäänlaisia reittejä merkittynä, en muista enää. Kartanlukutaitokaan ei riittänyt reittiä keksimään, joten läksimme….ylöspäin. Ilmeisesti hyvinkin liki itäreittiä, joskin ylempänä, kun reitti kaartaa vasemmalle jäätikölle, jatkoimme suoraan Kebnetjåkkalle, 1769 m. Sen me kuitenkin ”valloitimme”.
Siitä Nordtoppenille johtavaa harjannetta sitten pilvessä jonkin aikaa haahuiltuamme totesimme että ei pääse, eikä kestä pää mennä minnekkään muuallekaan päin, kuin takaisin. Jäätikkö siellä, toinen täällä, pystysuoraa tuolla. Vaihtoehtoja ei ollut, joten läksimme takaisin paluumatkalle hotellia kohti.
Toinen kylmä yö odotti jälleen meitä tasankojen poikia pienessä Tenassamme ja jo hyvin aikaisin aamulla olimme valmiit poistumaan tuolta ihmisvihamieliseltä alueelta reipasta pikamarssia kohti autoa.
Sinä päivänä oli myös sadepäivä. No sehän ei minua haitannut, koska olin osannut varautua siihen kotimaisella muovisella sadeasulla, joka tosin hikoilutti hiukan kuten tunnettua. Isälläni ei tietenkään sellaista ylellisyyttä ollut, mutta hätä keinot aina keksii, joten telttamuovi sai päänmentävän reiän keskelleen ja sadeviitta oli valmis.
Perillekin päästiin ja kotiin, jossa alkoikin heti varusteluettelo numero kakkosen teko. Olin ”kokenut” vaeltaja!