2018 8. Möysalen-Senja

Sunnuntaiaamuna 12.8. matkaan ja Kilpisjärveltä rajan yli Puuhamaahan.
Karttoja on neljältä alueelta mukana ja kuten aina, säät ratkaisee minne kannattaa lähteä, kaatosateella ei huipuille enää nykyisin rymytä.
Sääkartta näyttää tällä kertaa aluksi joka toiselle päivälle sadetta ja joka toiselle poutaa ja loppuviikosta sää vaihtuu hiukan tiheämmin, tyypillinen Norja-sää, joten ei taaskaan kovin hirmuisia odotuksia tarvitse asetella, mutta tilanteen mukaan, ulkoilukiintiö ainakin tulee tavan mukaan helposti täytettyä ainakin tuplaten.

Sääennuste osui taas melko nappiin, pilvistä ja sadekuuroja.

Otertinden

Otertindenille ei tarvinnut tarjota, maanantaina kiipesin vain ulkoilupolkua Oterakslan pohjoisharjannetta pitkin kilsan verran jonnekin sadanviidenkymmenen metrin korkeuteen ja tutkin kaikki sota-aikaiset jäännökset polun varrelta, bunkkereita ja korsumonttuja sun muuta pientä. Aikaa kului myös kuvaushommissa Signaldalenissa. Löysin viimeinkin saksalaisten tekemän vesitornin, jota ei koskaan voitu käyttää kun paikalliset sabotoivat siitä putket tukkoon.

Vesitorni

Seuraavalle päivällekin oli luvattu kuuroja, mutta keskiviikolle poutaa ja koska olin jo kokeillut, että yksi päivä ei minulle riitä Otertindenille nousemiseen, ajelin Möysalenin kansallispuiston eteläpuoliselle parkkipaikalle Litlvatnetin kohdalle ja päätin kokeilla miten onnistuisi Möysalenin huiputus yhdessä päivässä. Ainakin jo pelkkänä ajatuksena 22 kilometriä + – 1250 metrin korkeuserolla se tuntui melkoiselta utopialta omalle kunnolle. Yöpaikan jouduin etsimään tosin hiukan edenpää Lofoottien suunnalta, koska kaikenmaailman karavaanarit olivat vallanneet puiston parkkipaikan leirintäalueekseen.

Maisema makkarista

KARTTA
Aamulla sitten aikaisin polulle, reppu puolillaan kaikkea tarpeellista. Jo ensimmäisellä kilometrillä piti ryhtyä ihmettelemään, kun polulla oli oikea vastaantulija. Ajattelin että mikä lie yökulkija kevyen repun kanssa, mutta olikin vieläkin ihmeellisempi tapaus. Sama kaveri tuli muuten sitten vielä uudelleenkin illalla vastaan toiseen suuntaan ja molempien juttutuokioiden seurauksena selvisi, että kyseessä oli opettaja työmatkalla. Perheellä oli teltta noin neljän kilometrin päässä polun varressa ja muu perhe oli päivät siellä lomailemassa, kun isukki polkaisee ansioon jonnekin Lofooteille kouluun jonka sijainti ei tietenkään jäänyt mieleeni. Tapasin myös äidin, tyttären ja kaksi rasavilliä poikaa, jotka mm. olivat illemmalla ongella pikku lampareella jossa tuskin oli kalaakaan, vinoilinkin isukille että toivottavasti kävit kaupassa tullessasi. Lupasi viedä pojat illan mittaan isommalle järvelle jossa kalaakin olisi varmasti.

Tyyntä aamulla

Hetikohta telttapaikan jälkeen alkoi polulla takanapäin näkyä odotetusti muutakin liikennettä, olihan parkkipaikka josta lähdin, myös melko suosittu aloituspaikka ylhäällä kävijöille.
Pitkä hyvin hoikka mies ja kaksi samaan muottiin menevää naista harppoi melko pian ohitseni pitkin askelin ja pikkuhiljaa katosi mutkaisen polun imaisemana näkymättömiin. Ilmiselvästi urheilutaustaa, mikä myös varmistuikin paluumatkalla, kun mies noin kahdeksantoista kilometrin jälkeen vetäisi juosten ohitseni erään parisataametrisen ylämäen otsalamppu ohimoilla heiluen, vaikka oli vielä aivan valoisaa monta tuntia. Uskalsin ehdottaa perässä tuleville naisille että hullu mies, jolloin toinen naisista sanoi onnellisen oloisena silmät loistaen että se on minun ukko ja naureskeli perään.

Tuosta ylös

Mutta siis edelleenkin ylöspäin rauhallista tahtia, muuten ei olisi takaisin tulemista.
Kesän kuntoilut kun on hyvin pitkälti jääneet helteen takia pienen satunnaisen aamulenkin varaan ja on takuuvarmaa, että se ei tunturireissuille oikein riitä, myös jatkuvat selkäongelmat ovat aiheuttaneet taukoja kaikenlaiseen toimintaan viime kuukausina.
Jossain seitsemän kilometrin paikkeilla noin viidensadan metrin korkeudella oli sola johon tulee toinenkin polku lännestä Lonkanfjordenilta, joka on se perinteisempi tulosuunta. Tuota parkkipaikkaa ja tietä josta minä läksin etelästä, rakennettiin muistaakseni vuonna 2006, kun pyörin Möysalenin ympärillä ensimmäisen kerran ja silloin se ei vielä ollut ajokunnossa. Lofooteille mentiin Hadselöyan ja useiden lauttayhteyksien kautta.
Solassa olisi ollutkin hyvä kioskin paikka, sen verran siellä oli nyt porukkaa tauolla. Lisäkseni nämä kolme hujoppia ja takaani tuli nuori mies joka meni aina välillä juoksuvauhtia aina lumille asti, mutta joutui kääntymään sieltä pikku lenkkareissaan takaisin. Sitten siellä oli vielä puolenkymmentäpäinen oppaan taluttama ryhmä.
Pieni kukkulan ylitys, laskeutuminen puronotkoon ja siitä alkoikin sitten oikein kunnollinen nousu seuraavaan solaan noin 850 metriin. Sakki lähti könyämään edellä ja  minä viimeisimpänä. Lähemmäs kymmenkunta henkeä tuli vielä takaapäin iltapäivän mittaan. Kahden riuskanoloisen (ei edes sauvoja) norjalaismiehen porukka sai minut kiinni tämän rinteen yläosissa ja keskustelussa selvisi että illalla määrättyyn aikaan alkaa ”huono sää ja sade”. Se ei ollut paras mahdollinen tieto hitaalle etenemiselleni. Lisäksi avuliaat miehet tenttasivat koko varustukseni läpi ja onneksi kuitenkin sain tarkastuksessa huippupisteet, että pääsin jatkamaan matkaa. Ilmeisesti näytin aika rassukalta vaimon lököverkkareissa, vanhassa mustassa T-paidassa ja ruma arpi punaisen nenän varressa (auton lasinen peräluukku onnistui lähes tainnuttamaan minut kanveesiin reissun ensimmäistä yöpymistä valmistellessani Helligskogenissa joenpenkereen taukopaikalla).
Tämä osuus on melko jyrkkä, kivinen ja voimiakuluttava. Ylempänä ”polulla” (tässä vaiheessa polku on jo muuttunut ”norjalaispoluksi”) on lopuksi pieni vyöryherkkä vaakaosuus, jossa on helppo horjahdellen luistella irtokivillä eteenpäin.

Jäätikkö

850 metrissä olevan solan jälkeen on ensimmäinen muutaman metrin ”nojailuosuus”, jossa sauvat kannattaa laittaa pois, niin on helpompi ”nojailla” ylöspäin, sen jälkeen tulee kohta jossa kuljetaan viiden sentin kallionhalkeamaa pitkin pari metriä, koska se on parhaiten pitävä kohta silokalliossa. Hiukan könyämistä ja ollaan taas tasaisemmalla. Mutta ei kauaa, sillä hetikohta polku nousee taas pystympään ja muuttuu kalliosta kivikoksi. Vaikutti että norjalaispolun toinen nojailuosuus olisi alkamassa.

Lofootit

Iltapäivä oli jo pitkällä ja huiputusajakseni asettama kellonaika oli jo käsillä. Olin kuitenkin vielä noin vajaan kilometrin päässä siitä ja noin 350 metriä alempana. Siihen yhtälöön kun lisätään väsymyskerroin, matka takaisin alas (10 km. matkaa ja 900 m. laskeutumista) ja vielä lisäksi alkava hyrskynmyrskysää, niin olikin helppo päättää ja kääntyä takaisin.
Kaveri Vantaalta oli käynyt pari viikkoa aiemmin huipulla ja kertomastaan sain selville että myös niitä perinorjalaisia kettinkivarmisteisia osuuksia ylempää reitiltä taisi löytyä vielä peräti useampiakin. Myös yksi suomalaisomistuksessa ollut vaellussauva löytynee huippuharjanteelta.

Möysalen, välihuippu ja Möyen

Ensimmäisen pitkän jyrkän seinämän jälkeen purolla hylkäsin polun ja jätin 500 metrin
solan väliin, koska se oli turha mutka kauas oikealle ja marssin suoraan alas pikku järvelle puronpenkkaa myöten, säästin lukemattomia askeleita loppumatkalle  (vaikka sillä osuudella olikin hiukan liian jyrkkää ja liukasta heinärinnettä, puronpohjakävelyä ja kallionojailua). Mutta kyllä niitä askeleita lopussa tarvittiinkin, minulta meni neljätoista tuntia tähän päiväkävelyyn, loppumatkasta taisi jo ”hiukan” väsyttääkin, matkalla päätin nimittäin autolle tultua juoda peräti jo toisella Lapinreissullaan olevan oluttölkin janooni, vaan niin olin väsynyt etten jaksanut edes kaivella sitä esiin, vaan tyydyin näkyvillä olleeseen sokerittomaan limupulloon.

Reitti

Pienen palautumisen jälkeen siirryin ruuhkaan asti täydeltä (hemmetin asuntoautoilijat, eivät yleensä edes kävele yhtään) parkkipaikalta pienen matkan päässä olevalle pikku levikkeelle, jossa sain rauhassa viettää yöni aivan yksin.
Yöllä ei tarvinnut paljon poikkeilla puskissa, sen verran oli nestehukkaa kertynyt matkalla ja aamulla sitten taas ei meinannut pystyä siihen, kaikki paikat oli niin kipeinä ja kankeina, että vasta sauvojen kanssa irtosivat ensimmäiset lyhyet askeleet. Aamulenkkiä auton ympäri muutama kierros ja jo alkoi uusi päivä taas hymyilyttää. Koko yön oli satanut oikein kunnolla, mutta aamun tihkujen lomassa oli aivan hyvä keitellä aamusoropit ja nauttia ne tukevan leivän keralla.
Paitsi makuuhuone ja takapressu sateisiin, matkailu-Aygoni varustukseen kuuluu myös taitettavat pöytä ja tuoli, niitä aina joskus tarvitsee pakkaus- keittiö- ja syöntiaskareissa.
Loppuviikon sääkartoilta (edelleenkin suosittelen tuota sivustoa etenkin säästä kiinnostuneille itse-ennustajille, myös hyvä kymmenen päivän animaatioennuste kaikille eri osatekijoille kuten sade, tuuli, pilvisyys, ilmanpaine, jne.) olin jo kotona tehnyt ennustetta tihenevistä sadealueista ja ennusteisiini luottaen ja taivaallekin katsoessa näytti todellakin siltä, että lähiaikoina ei maastoon tarvitsisi mennä muuten kuin pikavisiitille.
Hiukan pallo hukassa mietin seuraavaa siirrännäistä, kunnes yllättäen olinkin taas kartalla. Puuhamaan tältäkin nurkalta löytyi suunnattoman suuri alue Harstadin ja Tromssan välistä, jossa en ole ikinä käynyt, Senjan saari. Myös kaikki pienet sivutiet Tjelsundin sillalta  E6 -tien länsipuolella Senjalle saakka olivat ”valkoista aluetta” kartallani, sinne siis.

Utelias ja vikkelä

Torstaipäivä menikin rauhallisesti ajellen (n. 4 litraa/100 km.), paikkoihin tutustuen ja valokuvaillen aina Husöyn kalastajakylän liepeille, jossa yövyin huimien näköalojen puskaparkissa 250 metrin korkeudessa Husöyveienin viimeisen tunnelin suuaukon lähettyvillä. Sadetta Senjalla todellakin riitti ja hiukan se paikoin jo haittasi harrastuksia, mutta onneksi kuitenkin pääosin oli peltikatto pään suojana. Toki se takapressu, sadevaatteet ja sontikkakin myös mukana pikku pistäytymisiä varten.

Oksneset

Perjantaina jatkoin sitten maisemaa saaren länsipuolen kimpussa, valitettavasti pilvisyys oli sitä luokkaa että maisemista pystyi nauttimaan etupäässä vain alimmaisen kolmanneksen ja senkin usein vesisateen harmaannuttamana, mutta onneksi sade oli kuitenkin sen verran kuuroluonteista, että kahvitauot sai kuitenkin suurinpiirtein pidettyä lähes ajallaan.
Sateista johtuen vain lyhyet kuvauspysähdykset edesauttoivat kulkua sen verran, että hyvissä ajoin ennen iltaa suunnistin E6 -tielle, hurautin Skibotnlandiaan ja siitä tein vielä pikku pistäytymisen pohjoiseen, kun kävin etsimässä pikku mökin jossa Jan Baalsrud sodan melskeessä vietti muutamia öitä ja vuoleskeli paleltuneen varpaansakin pois….

Jan Baalsrudin piilomökki

https://nordnorge.com/no/nord-troms/?News=662&artlang=en

Sitten ylös rajanpintaan Galggojärven saariston hiekkatievoille yöpymään, Pari Norjalaista autoa oli valloittanut edellisen reissun paikkani, mutta siinä kyllä on onneksi valinnanvaraakin, oikein hyvän paikan löysin nytkin.
Suomen puolella kelit poutaantuivat (kuten usein onkin, kun sateet putoavat Norjan rannikkovuorille). Ajelin lauantaina Muonioon kuuntelemaan ”jumalan sanaa” (Prisman parkkipaikalla), pikaisesti kuitenkin jatkoin Olokselle, jossa piipahdin myös huipulla kuvaamassa. Siitä samoilla lämpöisillä Pallakselle, jossa tein oikein useamman tunnin mustikansyöntilenkin pitkin rinteitä ja kuruja. Ajatuksena oli alunperin vain piipahtaa jossain hissin alapäässä, joten en ottanut edes vettä mukaan. No mikäs näitä jalkoja pitelee kunhan ne pääsee vauhtiin, kuljin pitkin polkuja ja rinteitä ja kurua ja suohonkin onnistun astumaan. Lopulta kuitenkin pääsin taas autollekin janoisena mutta niin onnellisena, kun olin taas saanut pari ”hyvää” porokuvaakin.

Kuin kotonaan

Loppupäivästä vielä Ylläksen maisematien kautta Torniojokivarteen Korpikosken Lättypaikan levähdysalueelle yöpymään ja sunnuntaina kotiin.