2016 6. Vesterålen

Kesäkuun alkupuolella ei vielä kannata mennä kovin kauas mereltä tunturiylängöille jos meinaa päästä liikkumaan ilman lumikenkiä.
Vesterålen on saariryhmä Lofoottien pohjoispuolella. Öksnesin kunta Langöyan saarella on sen ulointa osaa ja Nyksund sen aivan uloin etuvartioasema luoteessa.
Wikipedia/Nyksund
Tarkoitus on liikuskella saaren pohjoisosassa Stormyran hytelikön pohjois- ja eteläpuolella olevilla tunturialueilla.
Alueen tunturit kohoavat merenpinnasta korkeimmillaan noin 750 metrin korkeuteen, joten seutu sopinee näin perheretkelle oikein hyvin.
Tarkoituksena olisi käydä päiväretkiperiaatteella niin monta alueen huipuista ja retkipoluista, kuin noin viikon aikana jaksaa ja ehtii.
Karttoja on tulostettu reilun parinkymmenen tunturin alueelta, joten valinnanvaraa on runsaasti muutaman kilometrin huiputuskäynnistä aina 15 kilometrin ympyräreittiin ja useammankin huipun kautta.

Nyksund

Nyksund

 

Merikotka

Merikotka

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Huomenna 3.6. aamulla hiukan heräämisen jälkeen liikkeelle. Lähes 1200 km. on tietä edessä, ei taida viitsiä näin eläkkeellä enää varmaankaan ajaa yhtenä päivänä, vaan onhan noita päiviä allakassa enemmänkin.

_______________________________________________

Lähtökin venähti hiukan turhan pitkään, vaikka lopulta sadeyötä nukuttiinkin vain reilun 50 kilometrin päässä kohteesta. Seuraavana päivänä vielä hiukan ajoa ja sitten hoideltiin matkan kulttuuripuoli alta pois tutustumalla Nyksundin vanhaan kalastajakylään. Seudun parhaat ruokapaikat löytyvät myös kylästä.

Seuraavalle päivälle olikin sitten jo saatava liikuntaa.
Lähtö tapahtui tien 938 pohjoisenpuolen harjanteella olevalle noin neljän kilometrin pituiselle nousujohteiselle polulle. Ensimmäinen huippu oli 578 metrinen Salen ja siitä hiukan eteenpäin laskeutuen satulaan ja sitten edessä onkin 612 metrinen Skipet. Kartalla esiintyy myös nimi Illtindan, jonka sijainnista en ole varma, paikkakuntalaisetkaan eivät olleet.
Eksymisen vaaraa ei polulta juuri ole ja norjalaisille poluille tyypillisiä hiukan käsilläkin autettavia kohtiakin taisi olla vain vaatimattomat pari kappaletta. Ylhäältä on mahtavat maisemat joka suuntaan. Monin paikoin ympäröivät tunturit olivat pilvien ja sadekuurojen peitossa, onneksi juuri kohteena oleva tunturi säästyi siltä.

korppi

Korpin kotimaisema

Meikäläisen kunnolla tuollainen reissu riittääkin oikein hyvin päivän ulkoiluannokseksi.

Seuraavana päivänä kohteeksi otettiin oikealta vuorelta näyttävä 604 metrinen Staven. Ajelin röyhkeästi (paikkakuntalaisen ohjeen mukaan) sen juurelle puomin taakse vesilaitoksen parkkipaikalle.

Staven

Staven

Poluntapainen oli lähtevinään talon nurkalta puron yli metsään. Aluksi sitä ei välillä edes huomannut koivikossa, mutta kun jyrkempi kohta alkoi, löytyi polkukin paremmin. Kiivettävää riitti varmaan jonnekin kolmensadan metrin seutuville jolloin polku tasoittui ja kääntyi hiukan laskusuuntaankin vuoren keskellä olevaan kattilalaaksoon. (Kuvassa polku siis kulkee etummaista harjannetta vasemmalta oikealle puoliväliin rinnettä, jossa polku häviää harjanteen taakse laaksoon, poispäin kuvanottopaikasta.)
Laaksosta oli kaksi mahdollisuutta kiivetä ylöspäin, joko jyrkkä, märkä ja sohjoinen lumiränni oikealla, tai siitä vasemmalle oleva siksakkia tekevä jyrkkä poluntapainen jälki rinteessä. Valitsimme kuivan polun.
Sitä hiukan noustuamme alkoi vaimon kantapää ilmoitella hankauksesta ja sen tutkimisen ja teippaamisen ja samalla myös sään huolestuneen diagnosoinnin jälkeen päätimme kääntyä paluumatkalle. Sen ansiosta vältyimmekin isommilta rakkulavaurioilta ja myös reilunpuoleiselta sateelta, jota sitten riittikin pari päivää yhtäkyytiä.
Niin paljon raskas maasto verotti voimia vielä edellisenkin päivän painaessa lihaksissa, että kumpikin oli rättiväsynyt, kun saavuimme autolle.

Aamullakin siis satoi. Sen ei tietenkään annettu häiritä harrastuksia, joten ylös, ulos ja polkuja etsimään. Toki hiukan piti harrastaa autoturismiakin, rannoilla kävelyä simpukoiden toivossa ja huoltohommia esim. kaupassakäynnin muodossa. Omaksi saaliiksi jäi rannoilta ainoastaan antiikkisenvanha, iso, ruosteinen, käsintaottu rautanaula.
Päivän pääpoluksi valikoitui muutaman kilometrin pätkä tasamaata Gislöyan saaren esihistoriallisella alueella (kansainvaellusaika 400-550 e.Kr). Tuulta ja sadetta riitti. Kuljetin mukanani kameraa ja sateenvarjoa, että sain edes muutamia kuvia alueelta.

Sadepäivä

Sadepäivä

Seuraava aamu oli poutainen. Vuorossa oli Dronningruta, The Queen’s Route, jonka myös kuningatar Sonja kulki läpi vuonna 1994.
Mietin kartan kanssa miten päin sen kiertäisin ja lopputulemaksi tuli, että vaellan vain sen noin kymmenkilometrisen tunturiosuuden koillisesta lounaaseen ja jätän tasaisen viisikilometrisen rantapolun väliin. Vasta jälkeenpäin huomasin, että kaikki tapaamani ihmiset ja myös videoilla näkyvät ryhmät kiertävät reitin vastapaivään ja siihen on olemassa hyvä syykin, nimittäin ylöspäin on helpompi kiivetä kuin alaspäin. Nyksundista reitille vastapäivään lähdettäessä nousu Finngamheialle on osittain niin jyrkkää, että käsiä on lähes pakko käyttää useammassakin kohtaa ja osa reitistä on myös varmistettu köydellä. Ao. videossa (noin kohdassa 4 min. alkaen) paikka näkyy jotenkuten.
YOU TUBE

Stö

Stö

Ajelimme Stön kylään, jossa hyppäsin kyydistä ja painelin mäkeen. Tuuli oli myrskyluokkaa (kuuleman mukaan ympäri pohjoismaita sinä päivänä) ja vaimo kertoi omalla kävelyreissullaan sen heittäneen hänet kerran selälleen nurmikolle. Suoraan meren rannalla tuuli oli varmaankin voimakkaimmillaan, kun mitään ei ole edessä.
Hyvin pian tuli myös esimmäinen sadekuurokin, jotka parin kuuron jälkeen onneksi muuttuivat pian pyöreiksi lumipalleroiksi, joten kameran sai kaivaa taas kaulaan roikkumaan pelkäämättä sen kastumista ja päivän mittaan keli poutaantuikin kokonaan. Olin alkunousussa hiukan suojan puolella ja kieltämättä hiukan pelotti se hetki, kun pääsisin harjanteelle miten tuuli ukkoa heiluttelisi, pysyykö siellä ollenkaan, vai pitäisikö palata takaisin alas.
Varovasti kurkistelin harjanteen takaa merelle nuppi heiluen ja vetelin sadetakin hupun tiukalle, ettei pipo lennä päästä. En uskaltanut nousta kokonaan harjanteelle ja onneksi polkukin oli vielä hiukan suojassa, joten kokeilin varoen jatkaa eteenpäin. Sitten tuli sellaisiakin paikkoja jolloin oli pakko ottaa koko tuulen voima vastaan, yritin odotella hiukan hiljaisempia puuskia, joita onneksi olikin välillä. Muutaman kerran jouduin nöyrtymään ja lyömään sauvat maahan ja ottamaan kunnon kyyryt ettei olisi tullut lentoonlähtöä, mutta kun pahimpia paikkoja ei onneksi ollut kovin usein ja päivän mittaan tuulikin laantui hieman, pääsin sentään etenemään kohtalaisen hyvin. Loppumatkasta tuuli ei enää juurikaan haitannut, tosin maastokin oli jo hiukan suojana.

Järvet

Järvet

Polku kiemurtelee huippuja, harjanteita ja seinämiä pitkin eteenpäin. Korkeimman huipun se ohittaa sata metriä alempana seinämää pitkin. Tarkoitus oli käydä myös sen huipulla, mutta alastulo vastakkaisella puolella näytti sen verran hankalalta, että en jaksanut lähteä tutkimaan asiaa, joten se jäi väliin.

Ryhmä solassa

Ryhmä solassa

Samaisella seinämällä tuli ison puoleinen, ilmeisesti opastettu eläkeläisryhmä vastaan, reippaita mummoja ja pappoja, kun olivat kiivenneet alun jyrkän osuuden ylös asti, tosin kaikki eivät onneksi pelkääkään korkeita paikkoja.
Ylös-alas-ylös-alas, kunnes (myötäpäivään kiertäen) saavutaan jyrkän kohdan yläpäähän. Näky on välillä tosi huikea, kun polku häipyy näennäisen pystysuoran kivisen huipun taakse. Mietin jo parikin kertaa muita mahdollisuuksia poistua reitiltä, mutta eihän niitä oikein ollut. Köysivarmistetun polunkohdan ja muutamien lähes pystyjen käsiotekohtien jälkeen kuitenkin polku alkoi hiukan helpottua ja loiveta ja loppujen lopuksi olin satulassa rannalta tulevan retinosuuden risteyksessä, siitä oli vielä yksi jyrkkä multainen (sateella varmaan tosi hauska) laskeutuminen alas järvelle, josta sitten enää ”tasaista” polkua parkkipaikalle, jossa kyyti jo olikin odottelemassa.
Hieno reitti, suosittelen, mutta meille aremmille vastapäivään kiertäen.

Jälleen poutainen aamu.

Tie laaksoon

Tie laaksoon

Läksimme kävelemään Storvatnetin pohjoisrantaa seuraavaa noin kolmekilometristä pikkutietä laaksoon, jonka nimeä en löytänyt kartalta. Jo heti alun jälkeen tuli reippaanpuoleinen sadekuuro. Onneksi kohdalle sattui laavu ja kuurokin meni ohi kymmenessä minuutissa, eikä sen päivän kävelyitä sateet sitten enää häirinneetkään.
Kävimme tien päässä, josta olisi vielä jatkunut polku nousten ylös laakson perälle, mutta en viitsinyt härnätä edellisen päivän retkestä turvonneita polviani, joten tyydyimme tuohon kuuden kilometrin tieosuuteen.
Sen jälkeen siirtymä Stöhön ja Dronningrutanin rantapolulle, jota kuljimme sen parhaalle nähtävyydelle, pitkälle vaalealle hiekkarannalle vain noin kilometrin päähän. Hyvä paikka evästellä ja huilalla raikkaassa merituulessa.

Hiekkaranta

Hiekkaranta

Se olikin tämän reissun viimeinen kävelypäivä.

Seuraavana päivänä nokka kohti kotia Harstadin kautta jossa pistäytyminen Euroopan suurimman tykin sisällä. Siitä ehkä juttua ja kuvia myöhemmin.