2018 9. Ruskaa etsimässä

10.9. alkaen.
Säätila ei suosi tänä vuonna näemmä yhdelläkään kesäreissulla. Nyt jo kolmas ja edelleenkin sattuu sadekausi koko ajalle. Ei liene ainuttakaan kokonaista poutapäivää matkassa. Tarkoittaa käytännössä sitä, että ulkoilu tapahtuu päiväretkinä ja sateen määrä vaikuttaa niidenkin pituuteen ja kohteen valintaan. Ei, en ole sokerista, on vain onneksi mahdollisuus tehdä miten parhaalta tuntuu. 😀

Onneksi tuo sääennuste hiukan oli ylimitallinen sateen suhteen, päivät kyllä pitivät paikkansa suurinpiirtein mutta sademäärät eivät, joten vain alussa asia aiheutti enemmälti hämmennystä.

(Kuvat suurenevat hiukan klikkamalla.)

 

Läksinkin ajelemaan jo 9. pv. sunnuntaina loppuiltapäivästä kiireisen hautajaisviikonlopun jälkeen kohti pohjoista. Autokin oli Helsinginkeikalla iltapäivään saakka ja sen pakkaamiseen jäi vain hetki aikaa, onneksi olin kerennyt muuten valmistella tavarat laatikoihin ja ”sotilaalliseen riviin” ulko-ovelle.

Muuttuvat nopeusrajoitukset

600 km ja 6.5 tuntia myöhemmin oli tienviitassa lukema Pello 10 km. Heitin pitkälleen Korpikosken parkkipaikalle ja maanantaina aamulla kuuden maissa jatkoin maisemaa.

Vesille venosen mieli, vaan pohjassa taitaa olla hiukan sanomista…

Kilpisjärvi-Skibotn-Birtavarre-Djupvik, jossa pistäytyminen sodanaikaiselle linnoitusalueelle.

Örkki toisen maailmansodan ajoilta

Langslett, josta vasemmalle tie 866 Maursundetin ali tunnelia Kågenin saarelle Skjervøyn kuntaan, viime syksyn tuttuihin maisemiin. Kågen -tunnelin eteläpäässä oli hyvä parkkipaikka pöytineen aivan omassa käytössä seuraavaksi yöksi.

Iltateeveen lähetys

Tiistaiaamuna varhain pakkasin repun ja laitoin lenkkarit jalkaan, koska päivällä alkaisi sataa, joten en kerkeäisi muutamassa tunnissa kovin pitkälle kivikoihin, enkä siis tarvitsisi vaelluskenkiä. Suunnitelmana olikin kävellä sateeseen saakka, pukea kevyet sadekamppeet niskaan (lyhennetty ja jessetuunattu kertakäyttösadetakki ja sadelahkeet) ja sitten kääntyä takaisin kohti autoa.
Kohteena oli Trolldalen ja parhaassa tapauksessa Storsandnestindenin huippu 1097 metrissä. Veikkaan kuitenkin, että tuskin olisin aivan huipulle asti könynnyt, näytti meinaan tuokin harjanne melko jyrkältä ennenkuin pilvet nielaisivat sen, vähintäänkin ”norjalaispolkua” koko loppunousu.     Kartta
Kerkesin noin neljän kilometrin päähän, lähes kolmensadan merin korkeuteen, kun huippujen takaa etelälounaasta hiipi ikäänkuin salaa pilvimassa joka pyöritteli huiput syleilyynsä ja synkkeni melko uhkaavan näköiseksi. Sääennuste piti siis täysin paikkansa. Jatkoin vielä hetken ylöspäin puronotkon jyrkkenevää kiviränniä pitkin, kunnes vettä sitten alkoikin tihuuttaa.

Ylös ja vasemmalle

Huitaisin kevyen sadevarustukseni päälle, hanskatkin käteen ja käännyin paluumatkalle. Tuuli yltyi, kuten sadekin, onneksi roiskeet tulivat takaapäin, joten oli mukavaa astella myötätuuleen. Sateen voima hiukan vaihteli ja alempana tuli pikku katkoskin, jolloin evästelin tilanteen salliessa taas hiukan. Siinä istuskellessa katselin huipuille päin ja eikös vaan pilvet olleet hiukan ohuempia.
Jatkoin matkaa kuurojen myötä, jotka tosin harvenivat koko ajan ja alkoi vahvasti näyttää siltä että koko rintama alkoi heiketä reilunpuoleisesti.
Hiukan harmitti, koska olin jo tullut niin paljon alaspäin, että kääntyminen jälleen ylöspäin ei sijoittunut enää pääkoppaan. Jos olisin jääräpäisesti jatkanut myräkän aikana liukastelua ylöspäin puronotkon kivillä, olisin nyt ollut hyvissä asemissa yrittämään loppunousua Storesandnesille, maisemankin hiljalleen kuivuessa kävelykuntoon.
Vaan entäs jos myräkkä olisikin jatkunut, ehkä vielä pahentunutkin…..
Olin autolla hyvissä ajoin, matkaa tuli noin yhdeksän kilometriä.
Ruokatauko osui Skjervøyabruan Kågenin puoleisen pään parkkipaikalle, jonka jälkeen ajelin kaupunkiin ja tutkin olisiko tie saaren pohjoispään sota-aikaisille varustuksille ajokelpoinen. Eipä oikein ollut, joten ajellessani aallonmurtajalla havaitsin jälleen viitan norjalaispolulle johonkin Stussnesin kärkeä kohti. Kartta
Sinne siis pusikkoa pitkin ylös ja alas, kunnes polku päättyi lähes pystysuoran kallion juureen jatkuakseen merestä pistävien kivennapuloiden päällä kulkien muutaman kymmenen metriä. No minuahan ei enää huijata niin kovin helposti, joten kävin hiukan testaamassa reittiä ja hetken katseltuani vuoroveden nousua jäin odottelemaan sen ylintä tasoa. Ja niinhän siinä sitten kävi, että lenkkarit olisivat kastuneet, tai vaihtoehtoisesti kalliokiipeilyä harrastaen olisi pitänyt paluumatka tehdä, kinnostus polkuun sammui, rypekööt norjalaiset, vanha ei jaksa.
Vielä oli päivää jäljellä, joten seuraava polku oli sillan kaupungin puoleisen pään kohdalla oleva kulttuuripolku, jonka varrella on ollut mm; kymmeniä metrejä nykyistä tasoa korkeammalla olevaa merenrantakivikkoa, asuinpaikkoja kivikaudelta alkaen aina nykyaikaan, sun muuta mukavaa.   Kartta

Valaan nikama istuimena

Vahinko vain, että läksin polulle sandaaleissa (näkyi olevan yhdessä kohtaa alaspäin menevä köysilaskeutuminenkin, siinä sitä onkin turistibussimummot ihmeissään, kun kierivät mäkeä rannalle) ja lisäksi vielä onnistuin eksymään merkityltä reitiltä, mikä on hyvinkin jokapäiväistä kaikenlaisilla norjalaispoluilla, joten osa ihmeistä jäi tallentamatta, mutta kuluihan siinäkin silti aika mukavasti.
Toinenkin yö samalla levähdysalueella sujui rauhallisesti omassa porukassa.

Keskiviikoksi oli hiukan parempaa säätä luvassa ja suunnitelmissa oli kavuta Storbuktdalenia pitkin saaren korkeimman vuoren Store Kågtindenin kupeeseen niin ylös kuin mahdollista. Mitään turhia harhaluuloja huipulle asti menemisestä ei oikeastaan ollut, koska edestakainen matka (13 km) ja korkeusero (1230 m), vuoren jyrkkyyttäkään unohtamatta olivat sitä luokkaa, että enimmät huiputushaaveet karisivat jo suunnitteluvaiheessa. Luulen että matka sitäpaitsi on mitattu kartalta, jolloin se jää hiukan lyhyeksi. Hyväkuntoisellehan tuo olisi päiväreissu parhaasta päästä.  Kartta
Laakson alaosan saa kävellä peräti ”tietä” pitkin, vaikka toiveet autolla ajamisesta sitä pitkin häviävätkin nelivedon ja maavaran puutteeseen.
Loppuosa sitten merkittyä polkua pitkin, joka tosin merkkeineen hukkuu aina vaikeammissa paikoissa helposti näkymättömiin.
Storbuktvannetin kohdalla kivikot lisääntyvät, nousu jyrkkenee ja polun seuraaminen osoittautui maisemien katselijalle ylivoimaiseksi, lisäksi ylimääräisten kivikasojen olemassaolo sotkee reittiä kohtuuttomasti. Niinpä menin liian ylös ja se taas kostautui vauhdinpidossa. Kohdassa 450 m kannatta ottaa tankit täyteen, ylempäna ei vettä liene kuin lumessa ja hellekesän jälkeen sitäkään ei oikein paljon ollut.

Store Kågtinden

Solassa 500 metrissä Bruttodalenin ja Storbuktdalenin välissä alkaa sitten varsinainen nouseminen rinteeseen ja siinäkin ahneuksissani vedin polkumerkkien (polusta ei voi enää puhua) yläpuolta hiukan kuin varastaen korkeutta, kunnes huomasin taas olevani liian ylhäällä ja vaikeassa paikassa. Sen kohdan selvitettyäni palasin takaisin vasemmalle vaakasuoraan polulle, jota jatkoin ylöspäin punaisia merkkejä entistäkin tarkemmin seuraten.
Onnistuin kuluttamaan aikaa ja vaivaa noihin pikku kivikkoseikkailuihini muutenkin hitaan etenemiseni lisäksi niin paljon, että jossain 750-800 metrin korkeudella totesin olevani henkisesti väärässä paikassa ja halusin pois sieltä, motivaatio hävisi totaalisesti kivikoihin ja huonosti merkittyyn polkuun. En edes jaksanut kavuta samaa kivikkoreittiä vinosti alaspäin kohti solaa kaakon suuntaan, vaan laskeuduin harjannetta suoraan alaspäin lounaaseen helpompaa reittiä (moni muukin oli tehnyt saman, paikassa oli selvä mutkitteleva hiekkavana), kaartaen alempana etelään Bruttodaleniin ja sitä itään kohti solaa 500 m.
Siitä alas Storbuktvannetille laskeutuessani pidin huolta, että punaiset täpät pysyisivät näkyvissä koko ajan, mutta vielä kerran polku onnistui katoamaan näkyvistä. Samalla alkoi menosuunnasta nousta sumupilveä vastaan ja muutamassa minuutissa olin hernerokkasumussa. Trolleille kiitos että olin jo näin alhaalla, ylhäällä jyrkällä osuudella olisi suunnistus omia polkuja ja parempia reitinvalintoja hakien tuottanut varmasti tuskaa. Eipä olisi huipullakaan ollut paljon näkemistä, näkyvyys huiteli kymmenen ja sadan metrin välimaastossa.
Noin kymmenisen kilometriä 750-800 metrin korkeuserolla ja kymmenen tuntia ulkoilua päivän saldoksi, väsytti kyllä aivan riittävästi.
Yöksi menin tien 869 pohjoispään lauttapaikalle.

Torstaina ei ollut paukkuja liikuntaan, joten ajelin pois Kågenilta ja päätin katsastaa Reisan laakson, sekin kun edelleenkin oli täysin valkoinen alue kartallani.

Reisadalen

Ensimmäinen havainto oli, että kalastus kuuluu Reisanlaakson elämään vahvasti. Paikkakunnan muoti-ilmiö näkyi olevan (mahdollisimman maastokelpoisen) auton tuulilasiin imukuppipidikkeillä kiinnitetyt onkivavat.
Seuraavaksi törmäsin sota-aikaisen Opelin raunioon, joka aivan äskettäin oli hinattu viimeisimmälle leposijalleen.

Opel

Sitten seurasi tutustumista useampisatavuotiseen suomalaisuuteen Ruijassa kveenimuseon muodossa.

Kveenitalo

Vaellusharrastusta, rakenteita ja polkuja on kehitelty viime aikoina Norjassa paljonkin, kuten myös Reisassakin, jossa on avattu uusi turistirysä ”Ovi Raishiin” autotien loppupäähän.

Ovi turisteille

Opastaulu

Gahperusvaggin alapäässä asuvan Kautokeinosta muuttaneen Peer Gaupin kanssa turisin pitkään seudun asioista ja myös kyselin Haltin suuntaan menevän tientapaisen kuntoa, kun hiukan oli vetoa sinnekinpäin. Mönkijällä poromiehet siitä ajelivat ylängölle poropaimeneen. Kartta
Peer kierteli kiinnostuneena Aygon ympärillä parikin kierrosta, kurkisti jopa allekin ja totesi maavaraa olevan vähänlaisesti. Sanoi vielä varmemmaksi vakuudeksi, että ei muista nähneensä siinä tiellä tavallisella henkilöautolla kuljetun. Sepä siitä sitten…..
Paitsi että päätin kuitenkin käydä hiukan vilkaisemassa mäkeä, kun olihan siellä norjalaisten mökkejakin ties kuinka monta. Myöhemmin tajusin, että eivät hekään henkilöautoilla sinne kulje. Aygossa on pienempien vaihteiden välitykset normaaliinkin ajamiseen aivan liian suuret, etenkin ykkösvaihteen, huonoille teille ne eivät sovi ollenkaan, mutta eikun mäkeen….

Reisan laakson tietöntä eteläpäätä

Parisataa metriä meni hienosti, sitten tie muuttuikin totaalisesti maastoautoväyläksi, jyrkkeni, kivistyi puronpohjaksi, pehmeäksi hiekaksi, korkeita kiviä ja kaikkea mitä nyt tiellä voi olla. Jyrkemmät kohdat piti pujotella vauhdilla läpi lokasuojien ropistessa, mutta pikku pätkiä oli ihan hyvääkin välillä. Röykkyytin ylös poroportille asti reilut pari kilometriä 400 metrin korkeuskäyrän paremmalle puolelle, mutta en jaksanut lähteä availemaan porttia ja liekö olisin päässyt etuvetoisella ylämäestä enää liikkeellekään, joten käännyin takaisin. Alaspäin on hiukan helpompi luovia.
Ilman pohjakosketuksia siitä sentään selvittiin kovalla mutkittelulla, vaikka muita autonjälkiä ei tiellä ollutkaan. Hyvät oli maisemat Reisan laaksoon ylempää, vaikka Halti sitten jäikin näkemättä.
Illaksi ajelin koillisenpuolella olevaan seuraavaan suureen laaksoon, Oksfjorddaleniin yöpymään ja tutustumaan siellä oleviin vanhan kaivostoiminnan jäänteisiin.

Perjantaina menin tutustumaan Altan kalliopiirroksiin.

Muinaistaidetta

Siitä sitten Kautokeinon kautta Hettaan ja Pallaksen kupeeseen yöksi.

Ruskaa

Lauantaina kuudelta könysin jo Lommoltunturin polkua ylöspäin, tein lenkin ylhäällä pienen valkoisen porolauman seuratessa touhujani ja tulin Pallaksen puoleista sivua alas.

Pallasjärvi

Porot tunturissa

Tarkoituksena oli seuraavana kipaista Särkitunturilla, mutta ao. kuvan kertoma tilanne sai miehen toisiin aatoksiin.

Särkitunturin parkki

Pikainen siirtyminen Sirkkaan ja Leville kävelemään ja kuvailemaan mm Joulupukin mökkiä, vaan eipä ollut ketään kotona, muutamaa kirkkaisiin väreihin pukeutunutta ”tonttua” lukuunottamatta.

Joulupukin mökki

Illaksi siirryin vielä lähemmäs yllästunturia Äkäsjoen varteen yöpyilemään.

Sunnuntain suunnitelmana oli etsiä yksi puu Kesänkitunturin rinteiltä. Olin nähnyt siitä valokuvan kuvatoimistossa kuvaajakolleegan lataamana ja kuva oli niin hieno, että päätin itsekin käydä kuvaamassa sen.
Suomalainen mies ei kuulemma puhu eikä pussaa ja voin vakuuttaa ettei se myöskään kysele kuvauskohteiden tarkempia koordinaatteja!
Aamulla aikaisin läksin Kesänkijärven parkkipaikalta eväsleivät ja sadevaatteet repussa tinttaamaan parin kilometrin polkua laavulle, siitä pari kilometriä Pirunkurun kivikoita huipulle. Siellähän ei puita ollut, joten köntsäilin kivikossa hiukan alemmas puurajalle ja suunnitelmana oli kiertää tunturia ympäri niin kauan eri korkeuksilla, kunnes kohde suvaitsisi tulla hollille. Ja tulihan se aikanaan sieltä.

Vanha mänty

Ei ehkä järkevin tapa, mutta ulkoilemassahan siellä ollaankin, se on lähes puolet tukijaliikuntatyökyvyttömyyseläkeläisen elämäntarkoituksesta valokuvaamisen lisäksi. Samalla siinä tuli kuvattua ruskat, maisemat, kelot ja kaikki muukin mahdollinen tunturin rinteiltä. Vielä loppumatkasta sain palkinnoksi uudenkarheat laskettelulasit alarinteen mättäiköltä, omistajaa ei näkynyt missään. Siinä vaiheessa vettäkin tuli kuin aisaa, mutta eipä tuo haitannut, kun kuvaamisetkin olivat jo ohi. Tämä projekti kesti hiukan yli puolen päivän.
Ylläkseltä suuntasin Kaukoseen, Ounasjokivartta etelään ja Vaellusnetin keskustelujen kiihottamana Rovajärven ampuma-alueelle. Siellä kun kuulemma olisi vanhempaa metsää heti rajoilta alkaen. Tuohon lausuntoon valitettavasti en voi yhtyä sen pienen eteläreunalla tekemäni lenkin perusteella, mutta onneksi juuri tuohon lenkkiin sattui sisältymään A. E. Järvisen aihkikko, vanhaa harjumänniköä muutama neliökilometri.

Aihkikko

Sieltä suuntasin Misin ja hiljaisen kaivoskylän Raajärven kautta Ulkuniemelle jossa yövyin Kemijärven Pieskansalmen parkissa.

Maanantaina ajelin etelään Auttiin, jossa pakollisena kohteena oli tietenkin Auttiköngäs, joka myös oli ennenkäymätön paikka.

Auttiköngäs

Koskella kuvaamista, valitettavasti portaat alas uomaan olivat pahasti lahonneet.

Tilhiparvi

Ja vielä lenkki näkötornille ja sitten olikin jo aika lähteä kotimatkalle, illaksi kotiin.