2018 7. Lofootit (Marko)

Viime vuoden tapaan kesän pohjoisen reissu suuntautui Norjan Lofooteille.
Pohjoista kohti lähdettiin tosin hieman eri reittiä kuin lukuisina aiempina kertoina.

To 19.7.2018
Vauhtia käytiin matkan aluksi hakemassa Satakunnan suunnalta. Vantaan ja Kangasalan jälkeen poikettiin pistäytymässä ennen Poria Puurijärven kansallispuistossa. Alueesta ei ollut matkalaisilla kummallakaan sen enempää tietoa ennakkoon.  Auringon kärventäminä pakattiin puiston parkkipaikallalla uimavaatteet ja pyyhkeet mukaan reppuun. Ajatuksissa siinsi virkistävä pulahdus Puurijärveen. Uintirannan sijaan polun päässä odottikin ruovikkoa ja komea lintutorni. Uintimahdollisuus oli varattu lähinnä siivekkäille kevät- ja syysmuuttajille. Ruovikon keskellä kauempana vasemmalla välkehti jossakin matala ja soinen järvi. Pyyhkeet ja uikkarit jäivät kuiviksi, mutta käymisen arvoinen paikka sinänsä.

Ps. Puurijärvelle mennessä kannattaa ajella Kauvatsan kylän kautta. Hyvä syy siihen on että voi poiketa raitin varrella olevalla Gulfilla tankkaamassa auto ja nauttia sumpit oikealla vanhan ajan huoltamolla. Ei taatusti ole ketjuasemien samasta muotista vedettyä sieluttomuutta tarjolla.

Poriin saapuessa lämpömittari nousi jo yli kolmenkympin rajapyykin. Allekirjoittaneen termostaatti veti jo myös punaisella. Pölyisen ja polttavan jatsiparkkiksen jälkeen oli nopeasti etsittävä varjoa ja tankattava vettä. Helle porisi pätsinä päässä. Onneksi vesihuolto pelasi ja Kirjurinluodosta löytyi varjoisampiakin lepopaikkoja musiikista nauttimiseen. Hyvää musiikillista tarjontaa ja mukavaa seuraa riitti pitkin päivää ja yöhön asti. Nick Caven & Bad Seedsien maanisen ja hienon keikan jälkeen lähdettiin sitten puoliltaöin konsertin jälkinosteessa ajelemaan kohti Vaasaa. Öinen, lähes viivasuora tie ei juuri tarjonnut piristystä edellispäivän helteen ja ihmismeren uuvuttaneille kuskille ja kartturille. Aamuyön tunteina, hieman ennen auringonnousua oli pakko antaa hetkeksi periksi päälle vyöryvälle armottomalle väsymykselle ja torkkua tiensivussa pari tuntia. Uni otti vallan heti kun penkkejä saatiin väännettyä lähemmäs makuuasentoa.

Perjantai 20.7.
Kännykkä herätti matkalaiset tiensivusta kuitenkin jo parin tunnin levon jälkeen. Aamuyön uuvahdustauon viereinen Blomträsket  –järvi oli umpeenkasvanut ja soistunut. Uimapaikan sijaan loputtamasta rantakaislikosta pisti esiin vain lintutorni. Kahden päivän otannalla ei länsirannikolla juurikaan ollut makean veden uimapaikoista runsauden pulaa. Hyviä lintujärviä sen sijaan näytti olevan aina vastassa.

Lopulta hiljainen ja tyhjä vapaa-ajankeskus tarjosi virkistystä Yttermarkissa. Kävimme hakemassa herätysapua pienestä hiekkapohjaisesta lammikosta. Joutsenpari ja näiden kolme pientä poikasta lipuivat hieman sivumalle kun odottamattomat vieraat saapuivat häiritsemään hiljaista aamua.

Hieman ennen seitsemää ajoimme Vaasan satamaan ja auton lautalle. Neljän tunnin merenkurkun ylityksen aikana saimme onneksi univelkaa vielä muutamalla tunnilla lyhennettyä. Makuupussit, kokolattiamatto ja lautan humina ja keinunta takasivat hyvät ja syvät unet sitä tarvitseville.

Tuntia ennen keskipäivää saavuimme Uumajaan. Teimme kaupungissa hyvin lyhyen kiertoajelun, söimme piknik -lounaan kirkon puistikon varjossa, kuuntelimme puolen päivän kellonlyönnit, lokkien kirkunaa ja suuntasimme pitkin tietä nro 92 kohti pohjoista ja Norjaa. Uumaja, Vännas, Lycksele, Storuman, Sandsele… tie 92, 363, 95, 77 ja 80…aurinko paistoi ja maisemat olivat hienot pitkin matkaa. Järviä, lisää järviä ja kohoavaa vaaramaisemaa mitä pohjoisemaksi pääsimme.  Ajoimme Arjeplogin ja Pieljekaisen kansallispuiston sivuitse ja napapiirin tuntumassa pysähdyimme tienvarren karuun järveen uimaan. Suuret laattamaiset rakkakivikot hohkasivat auringon lämpöä. Norjan puolella vuoret alkoivat kohota jyrkempinä ja terävimpinä, Saltfjellet-Svartisenin kansallispuisto otti meidät vastaan heti rajan jälkeen. Pysähdyimme kansallispuiston keskukseen jäätelölle. Kello oli harmillisesti jo niin paljon että itse luontokeskus oli sulkenut jo ovensa, se jäi tällä kertaa käymättä. Bussien, matkailuatojen ja retkipakujen määrät pysähdyspaikoilla ja tankkausasemilla alkoi kasvaa heti Norjan puolelle tultaessa.

Ilta oli pitkällä, vaihtumassa jo yöksi kun löysimme lopulta sopivan majapaikan yksi n. 27 km ennen Bodötä. Aivan tien nro 80 vierestä ja meren rannan kalliokumpareen suojista. Hetken päästä myös nuori norjalaispariskunta laski retkipakullaan viereemme lyhyen pistotien päähän ja kyselivät häiritsevätkö jos asettuvat yöksi leiriksi siihen viereemme. Toivotimme leirinaapurit tervetulleeksi.

Juuri telttaan kömpiessämme  tien varteen pysähtyi armeijan maastoauto ja siitä nousi ulos kaksi sotilasta täydessä varustuksessa, luotiliivit päällä ja konepistoolit rinnalla roikkuen. Nuorehkot sotilaat marssivat leiriimme, tervehtivät englanniksi ja kyselivät henkilöpapereita. Auton rekisterinumero, syntymäajat ja nimet kirjattiin ylös, lisäksi tiedustelivat mistä olimme kotoisin, minne menossa ja kauanko olimme alueella viipymässä. Sotilaat kertoivat että olimme leiriytyneet sotilasalueen naapuriin ja tämä tarkastus oli vain rutiinitoimenpide kaikille alueella leirityville.  Norjalaispariskuntaa sotilaat eivät herättäneet, mutta kun olivat kiitosten jälkeen toivottaneet meille hyvät yöt ja matkat he astelivat läheiselle tievarren levennykselle jossa oli pari rekkaa parkissa ja kuskit hyteissään unilla. Kuskit herätettiin ja samat kysymykset ja ylöskirjaukset käytiin läpi kuten meidänkin kanssamme. Kun nousuvesi alkoi kohinalla ja aaltoina vyöryä takaisin rantakivikolle puoli kahdelta, sai vihdoin vetää makuupussin teltassa päälleen ja sulkea silmänsä lyhyille unille.

Lauantai 21.7.
Aamulla oli herätys varttia vaille kuusi ja tolkuton väsymys päällä. Tokkuraisena, mutta ripeästi pakkasimme kamat kasaan, pakaasit kyytiin ja unisin silmin  kohti Bodötä. Meillä oli liput etukäteen ostettuna kello kahdeksan aamulauttaan Bodostä Moskenesiin. Ajaessamme satamaan jo hieman ennen aamu seitsemää, meidät viitottiin ajamaan suoraan lautan peräporteista sisään. Kun olimme saaneet auton parkkiin saksalaisten turistibussien perään, autolautan takaportit sulkeutuivat ja lautta irtautui matkalle. Näin pääsimmekin  jo tuntia aiemmin kohti saaria. Lautta oli suht täynnä, pääosin meitä turisteja pitkin Eurooppaa, nukkuvia rekkakuskeja ja muutama paikallinenkin. Istumapaikat lepotuoleilla olivat vähissä.  Pian satamasta lähdön jälkeen lautta huojui aalloilla melkoisesti, mutta kulku laineilla rauhoittui onneksi taas vakaaksi kun aloimme lähestyä Moskenesøyan-saarta ja Moskenesin satamaa. Neljän tunnin merimatkan jälkeen lautta kolahti pehmeästi satamaan ja portit aukenivat Lofooteilla.

Satamasta ajoimme muutaman kilometrin matkan Å:n kylään,  E10 -tien päähän. Kävelimme lyhyen polun rannan kalliolle. Seurasimme meduusoja, joita oli kymmenittäin hitaasti sykkimässä aalloissa ja vedenpinnassa epämääräistä spiraalia kiertävää seitiparvea. Lokkiyhdyskunta pesi jyrkällä kallioseinämällä. Kun harmaat sadepilvet vyöryivät kauempana merellä olevien Værøyan ja Røstin -saarien ylitse ja sateenhuntu pyyhki mereltä kohti Å:ta, siirryimme niemenkärjeltä kylän taajamaan.

Kalastukseen, Lofoottien pääelinkeinoon liittyvät museot hallitsivat keskustaa. Kapakalamuseossa kuuntelimme paikan isännän viihdyttävää ja asiantuntevaa esitystä turskan kalastuksesta, käsittelystä ja kapakalan valmistuksesta. Isäntä veti esityksen pieteetillä ja intohimolla ja hoiti museovieraiden kansallisuuden mukaan esittelyt luontevasti ainakin norjaksi, englanniksi, saksaksi, ranskaksi ja italiaksi. Saksalaisryhmän mukana katsottiin parikymmenminuuttinen saksaksi dubattu dokumenttifilmi turskan kalastuksesta Lofooteilla. Dokkarin yhtenä päähenkilönä oli nykyinen museoisäntä ja tämän perhe parinkymmenen vuoden takaa. Käymisen arvoinen paikka sekä miljöön että museoisännän opastuksen puolesta. Sisäänpääsy 10€/100 nrk/hlö. Maksu käteisellä. Maksuun sisältyvät sekä esittelyt, opastetut kierrokset, opaslehtinen (myös suomeksi) sekä kahvit ja keksit dokumenttileffan päätteeksi.

Harvat sadepilvet olivat jo haihtuneet ja lämpötila nousemassa hellelukemiin kun läksimme taas tien päälle  ja kohti saaren pohjoista kärkeä. Meillä oli ainoastaan suuntaa-antava suunnitelma tulevaksi viikoksi ja listattuna muutamia kohteita joita Lofooteilla voisi käydä katsastamassa.
Å:sta lähtiessämme  päätimme  suunnata saaren pohjoispäässä olevaa Kvalvikan hiekkarantaa kohti. Kuuluisa ja kehuttu ranta, joka viime vuonna jäi käymättä, kun sade ja kylmä puhuri käännytti meidän karaistuneen retkikuntamme takaisin jo Stor-Buøyan siltojen luona. Nyt keli oli komea, lämmin ja lähes tyyni. Taivaalla oli onneksi sentään muutamia satunnaisia pilviä jotka hieman varjostivat aurinkoa.

Torsfjordenin rannalla oleva Kvalvikan parkkipaikka oli lähestulkoon täynnä ja tienvarteenkin oli jo ajettuna  autoja pitkin matkaa. Saimme kuitenkin onnekkaasti auton viralliselle parkkipaikalle muiden kärryjen lomaan  ja kävimme laittamaan päivän ensimmäistä lämmintä ateriaa rannan kallioille. Päivällisen jälkeen, kello viiden jälkeen pakkasimme reppumme ja kävimme matkaan kohti rantaa.

Parkkipaikalta rannalle on ehkä parin kilometrin matka. Tuosta puolet ensin lievää nousua Moltindenin ja Torsfjordtindenin väliseen Skorenin satulaan ja siitä sitten laskettelua alas rantaan. Koko matka on helpohkoa polkua. Skorenin -solasta aukenee jo komeat näkymät luoteeseen ja aavalle Norjan merelle. Rytenin 543 m. korkea huippu näkyy siinä vasemmalla ja lyhyen laskeutumisen jälkeen saa näkyviinsä alhaalla Kvalvikan rannan vaalean hietikon ja nurmen peittämät rantatörmät. Vaikka maisemaa onkin niin paljon mainostettu, ovat näkymät upeat. Kaikki korulauseet pitävät tällä kertaa paikkansa, kuten Lofooteista puhuttaessa muutoinkin. Rannalla oli jo valmiiksi parisenkymmentä telttaa, mutta vaikka piti kriteerit tiukalla, A-luokan leiripaikan löytäminen ei tuottanut suinkaan vaikeuksia. Aallot humisivat rannalle ja laiduntavien lampaiden kilikali-kellot kalkattivat hiljaa sieltä täältä. Aurinko ja kuumuus oli saanut niidenkin liikkeet verkkaiseksi, osa näykki rauhassa ruohoa ja osa etsi varjoa hiekkatörmien suojasta.

Uimassa käytyämme vierailimme vasemmalla kivien ja kallioiden takana olevalla Vestervikan rannalla. Sen hiekalla ja pienen Kvalvikvatnet –järven rannalla oli ainoastaan muutama teltta. Upea ranta sekin ja rauhallisempi kuin tuo pääranta johon useimmat jäävät. Telttailijat keräsivät rannalta ajopuita iltanuotioihinsa. Lokkiyhdyskunta tanssi puolimetrisillä aalloilla. Kun muutama tuulen kuljettama pisara putosi päällemme ja sadetta enteilevät pilvet lähestyivät, nousimme ylös rantakallioille ja kiipesimme vanhojen kallioille pultattujen kettinkien ja laivaköysien avulla takaisin oman leirirantamme puolelle. Iltateelle ja teltan suojiin.  Atlantin aaltojen pauhu tuuditti uneen ja se sade jäi saapumatta. Pilvien pisarat lankesivat verkkaisesti suolaisille aalloille.

Syyskuussa 2010 kaksi nuorta norjalaista surffaria, Inge Wegge ja Jørn Ranum päättivät hetkeksi elää unelmaansa todeksi; sulkivat kännykkänsä  saapuivat Kvalvikaan surffilautoineen.  He rakensivat rannalle ajautuneesta hylkytavarasta ja kivistä majan jossa he sitten viettivät seuraavat yhdeksän kuukautta surffaten hyisillä talven aalloilla ja rannan lumisilla rinteillä. Vanhasta öljytynnyristä rakennettu tulisija antoi majaan lämpöä ja ruokana heillä oli dyykkaamalla hankittua kauppojen ylijäämäelintarvikkeita.

Yksi hienoista hetkistä oli kun lähes sattumalta löysimme tuon hienosti rakennetun ja hyvin maastoutuvan surffarien majan. Oli hienoa käydä sen ovesta sisään, olla hetken majan vieraana ja  tutustua tuohon hyvin säilyneeseen ja kunnioitusta herättävään ja viihtyisään  tilaihmeeseen. Oli myös upea huomata kuinka hyvin majan rakentaneiden surffarien työtä oli kaikkien näiden vuosien ajan kunnioitettu. Maja oli yhä hyvässä kunnossa ja täysin asumiskelpoinen. Paikalla oli sittemmin siellä käyneiden ja majoittuneiden viestejä, sekä heidän jättämiään pieniä tarvekaluja ja eväitäkin seuraaville vieraille. Alkuperäisten isäntien pyyntöä oli noudatettu hienosti; jätä tämä suojaa tarjoava asumus vähintäänkin yhtä hyvään ja siistiin kuntoon kuin saapuessasi. Jos haluat jättää jotakin seuraaville vieraille, tee se harkiten. Jätä ainoastaan jotakin sellaista mistä on oikeasti hyötyä ja iloa.
Toivottavasti tätä pyyntöä kunnioitetaan ja noudatetaan vastaisuudessakin ja maja on yhä yhtä hyvässä kunnossa kun taas seuraavan kerran siellä vierailemme.

Pojat kuvasivat tuosta yhdeksän kuukauden oleskelustaan rannalla dokumentin: http://www.northofthesun.no/.

Sunnuntai 22.7.
Heräsimme auringon lämpöön ja aaltojen pauhuun. Yö oli mennyt lukiessa pitkäksi, joten aamu venähti myös pitkäksi torkkuen ja välillä heräten. Ennen aamupalaa haimme herätystä merestä. Aallot olivat nyt edellisiltaa korkeammat, juurikin se kuuluisa joka seitsemäs, ja ne  pari seuraavaakin. Ne keinuttivat kuin korkkia mukanaan ja pyörittävät rantahietikolla mukanaan. Meren voiman aisti aalloista tällaisena aurinkoisena ja tyynenäkin päivänä. Kvalvikan rauhaisa idylli ja valtameren kunnioitusta herättävä mahti siinä sulassa sovussa.

Aamupalan jälkeen purimme  leirin ja jätimme hyvästit tälle mainiolle rannalle. Nostimme kantamukset selkään ja aloimme kavuta kohti Ryteniä. Taivas hehkui sinenä ja hiki virtasi. Moni muukin meidän tapaamme oli ajoittanut Rytenille kapuamisen keskipäivälle. Reilun puolen tunnin päästä saavuimme n. 250 metriin ja siellä olevan Forsvatnet –järven rannalle. Jätimme rinkkamme sen rannalle ja aloimme nousta Rytenin  rinnettä varsin suorasti ylös. Suositumpi, hieman loivempi ja pitempi polku sen huipulle kulkee vasta järven jälkeen harjannetta pitkin, mutta päätimme  oikaista jyrkempää reittiä pitkin. Polut ovat joka tapauksessa molemmilla reiteillä selvät.

Polku kulki Rytenin eteläreunaa pitkin ja sieltä on upeat näkymät alas Kvalvikalle sekä rannan etelässä rajaavalle Kjerringalle (623m) ja Moltindenille  (621m). Suurin osa ylös kivunneista näyttikin jäävän ihailemaan näitä maisemia. Pitää jatkaa vielä parisataa metriä eteenpäin pohjoiseen, lähes tasaista, laakeata maastoa,  pitkin Rytenin länsireunaa jos haluaa sen korkeimmalle kohdalle (543m) . Länsireunaltaan vuori putoaa jyrkästi koko korkeudeltaan alas mereen.

Näkymät joka suuntaan olivat huimat. Hieman edempänä saaren pohjoiskärjessä näkyi Fuglhuken (557m) ja Stokkvikdalen. Aurinko porotti eikä varjoa ollut. Lämmin mereltä puhaltava tuuli kuitenkin hieman viilensi. Kurkkua kuivasi silti pahasti, viimeiset vähäiset tipat oli valutettu juomapullosta jo hetki sitten. Samoin oli eväät kaavittu repusta jo viimeistä murua myöten. Ruumis huusi suolaa kaiken sen hikoamisen jälkeen. Kateudella katsoin kun paremmin huiputukseen varustautuneet söivät vieressä sipsejä, kulauttelivat täydestä juomapullosta ja nauttivat maisemista merelle.

Kaksi korppipariskuntaa vahti valtakuntaansa jyrkänteiltä ja raakkuivat liidellessään ilmavirtauksissa. Alemmalla huipulla oli kieleke jossa monet kävivät kuvauttamassa itseään. Tyhjyyden reunalla, kielekkeellä roikkuen tai sen reunalla istuen. Roikkujaa ja patikoijaa oli kaikennäköistä ja ikäistä. Ihmettelimme  ettei täälläkään sattunut enempää vakavia haavereita. Joka tapauksessa perhekunnatkin jonottivat poseerauskuviin kielekkeelle. Kvalvikan ja Rytenin reissu sopii kaikenikäiselle. Peruskunto riittää. Ryteninkin huipulla oli parinkymmenen eläkeläisen patikoijaporukka, osa jo hyvinkin ikääntyneitä. Paljon oli liikkeellä myös perheitä joilla mukana kaikenikäisiä lapsia, osa kulki mukana vauvarepussa, ja ala-asteikäiset olivat kavunneet huipulle jo omin jaloin. Nousuun Kvalvikasta kannattaa varata ainakin 1,5 h, ainakin helteisenä päivänä. Juomavettä on tarjolla aina Forsvatnet järvelle asti (242 m).

Janoisina ja nälkäisinä laskeuduimme pikaravia takaisin järvelle, ruuan ja veden ääreen. Päivällistauon jälkeen oikaisimme itsemme pitkäksi kuivalle nummelle ja otimme tunnin sikeät unet auringossa ennen kuin jatkoimme matkaa. Reitti oli nopeakulkuista polkua. Osa patikasta oli soista tunturiylänköä jossa kulki pitkospuut. Suurimmalle osalle matkaa pitkospuut olivat paraikaa rakennusvaiheessa. Noin tunnin päästä olimme jo alhaalla asfaltilla ja autolla. Parkkipaikka oli nyt aivan täynnä, samoin kuin tienvarretkin parkkipaikan lähistöllä. Parkkipaikkaa pakullaan etsivä saksalaispariskunta oli peruuttaa katolla kulkeneen kajakkikaksikkomme kenoon, mutta kiitos Terhin refleksien, hän pelasti tilanteen viime hetkellä ja varoitti sokkoa kuskia esteestä.

Jätimme pikapikaa ruuhkaisen parkkipaikan, annoimme tilaa uusille tulijoille ja suuntasimme tielle etsimään leiripaikkaa seuraavaksi yöksi. Lyhyen ajon jälkeen poikkesimme läheiseen Rambergin kylään kaupalle ja kahvilaan jäätelölle. Kahvitauon jälkeen jatkoimme E10 –tietä pohjoiseen ja kohti uutta rantakohdetta. Flakstadøyan ja Vestvag øyan saaren yhdistävän komean Nappstraumenin sillan jälkeen jatkoimme suoraan tietä 825 ja siitä tielle 066. Maalaismaisemien jälkeen edelliseltä vuodelta tuttu pitkä Hauklandin rantahietikko tuli nopeasti vastaan. Järjestäjät olivat purkamassa ja pakkaamassa viikonlopun rantalentopallotapahtuman varusteita. Autoja ja telttoja oli jonkin verran, mutta parkkipaikalle kyllä mahtui hyvin, samoin kuin rantaniityltä löytyi vielä kohtuudella hyviä telttapaikkoja. Laitoimme telttamme aivan rannan tuntumaan, teltasta avautui hieno näkymä Vikbuktan lahdelle ja sen taa merelle. Ennen illallista teltalla, kävimme uimassa ja pesimme parin viime päivän suolat pois rannalta löytyvän suihkun alla. Tuuli puhalsi navakasti mereltä ja äkkiä syvenevällä rannalla aallot tuntuivat uidessa vetävän mukanaan ulos lahdelle. Yöllä tuuli voimistui, telttakangas paukkui tuulessa ja välillä tuuli toi mukanaan sadekuuroja. Aluksi hennompia pisaroita, sitten myös raskaampia. Aamulla herätessä sade oli kuitenkin kaikonnut, tuuli puhalsi yhä voimakkaasti, mutta lämpimästi rantaa kuivaksi.

Maanantai 23.7.
Aamulla lampaankellot kilisivät rinteen laitumelta. Kävimme aamusella taas uimassa, aaltojen pyörivä liike ja virta pois rannalta tuntui yhä. Tuulista, pilvistä ja lämmintä, siinä päivän sää. Kävimme tiskaamassa astiat parkkipaikan reunalla olleessa pienessä huoltorakennuksessa, jossa oli vessat ja ulkona lavuaarit käsienpesua varten.  Lavuaarien yläpuolella oli kyltti että vesi ei ole juomakelpoista.

Monet tekivät lähtöä patikoimaan Himmeltindenille (964 m) tai kiertämään heti rannan tuntumassa olleita Veggenin ja Mannenin töppyröitä.  Hauklandin ranta on oiva paikka leirille noille molemmille reissuille. Mutta tällä kertaa ne jäivät meiltä tekemättä, varsinkin kun toiseen reissaajista olivat yön aikana hiipineet flunssan oireet. Kipeällä kurkulla ja pikku kuumeella on syytä huilata, joten patikoinnin sijaan ajelimme Lofotr -viikinkimuseolle.

Ensiaalkuun kävimme museossa katsomassa parikymmenminuuttisen lyhytelokuvan. Elokuva ei tehnyt suurtakaan vaikutusta, hämärässä istuminen alkoi väsyttää, ei siihen auttanut eturivikään. Oli syytä siirtyä hapekkaaseen ulkoilmaan. Aitauksessa mellastava villisikaperhe otti meidät vastaan pihamaalla. Emo röhnötti maassa ja hurjankokoinen karju makoili katoksessa taju kankaalla. Nuorimmaiset sen sijaan esittelivät turisteille ketteryyttään ja nopeuttaan, sekopäistä pyörimistä ja sattumanvaraista sinkoilua sinne tänne. Siinä nautiskeltiin elämästä. Islanninhevoset sitä vastoin seisoivat mielenosoituksellisesti edellisten vakioasukkaiden riehakkaalle toiminnalle. Arvokkaasti kivettyneinä tukka silmillä aitauksessaan. Pientä liikettä oli havaittavissa leukaperistä. Jauhaminen ja ruoansulatus oli ilmeisestikin käynnissä.

Viikinkitalo ja sitä esittelevät oppaat tekivät tälläkin kertaa vaikutuksen. Kuuntelimme sisällä hetken opaskierrosta ja haastattelimme asiantuntevia nuoria oppaita. Viikinkitalolta jatkoimme rantaan, kokeilimme jousiammuntaa ja kirveenheittoa.

Hetken odottelun jälkeen pääsimme vielä puolen tunnin purjehdukselle viikinkiveneen kyydissä. Neljän hengen miehistö luotsasi venettä ilmeisesti lähes nonstoppina puolen tunnin välein koko päivän ajan. Hyvin sujuvasti ja ammattitaidolla tuntui homma sujuvan. Aluksen hallinnan ohessa vastailivat matkustajien kysymyksiin. Veneen olivat kuulemma rakentaneet Puolassa paikalliset viikinkiharrastajat. Vene oli tehty taidolla ja vanhojen mallien mukaan. Mutta vaikka veneentekijät olivat taidokkaita käsityöläisiä, purjehtimisesta heillä ei kuitenkaan ollut kovinkaan paljon kokemusta tai tieto-taitoa. Veneenveistäjät eivät olleet oivaltaneet rakentaa laivan köysistöä, maston & purjeen toimintaa aivan oikeaoppisesti mikä oli johtanut siihen että neitsytpurjehduksella vene oli ns. karannut hallinnasta ja alus oli saatu heti ”katolleen”. Veneentekijöiden liekki purjehdukseen oli myös sammunut tuolla erää ja paatti oli laitettu hetimiten myyntiin. Viikinkimuseo oli sen sitten lunastanut edukkaasti itselleen ja laittanut siihen asianmukaiset köysistöt. Miehistö kehui että kyseessä oli hyvin kelpo keskikokoinen viikinkialus.

Mainio kokemus kaiken kaikkiaan tällaiselle maakravulle. Melontaa oli kyllä tullut harrastettua  ja kalaporukankin perävatkaimella ajeltu jo vuosia, mutta olisiko ollut ensimmäinen kerta kirjoittajalla purjealuksessa.

Museokäynnin jälkeen arvoimme  taas päämäärätönnä suuntaa, että minne suunnata kokoonteipattu menopelimme. Niin sitä lomalla pitääkin seilata tuulen mukana ja katsoa minne se kuljettaa. No, olihan meillä jotain suuntimia jo valmiiksikin katsottuna ja muutamia rasteja karttaan piirrettynä. Rastien väliin vain jäi paljon tyhjää tietä ja ajamattomia teitä ja päätimme lähteä miettimään sitä vaikkapa kahvikupilliselle  Leknesiin. Turskapurilaisten jälkeen arvoimme  suunnaksi etelän ja tien 997, tie 840, tie 815…rantareittiä Vestavagoyan eteläreunaa pitkin pohjoiseen. Lopulta muutaman kymmenen kilometrin ajelun jälkeen löytyi jälleen lupaavalta näyttävä leiripaikka Sandviksoddenista, Bakjordtindenin (425m) juurelta. Tienvarrella oli sopivasti pieni levennys johon sai auton ja siitä johti kivikon kautta polku rannan tuntumassa olevalle pienelle tasaiselle nurmialueelle. Vieressä oli kolmisenkymmentä metriä pitkä hevosenkengänmuotoinen hiekkaranta. Suojaisa ja rauhallinen niemenkärki, liikennettäkin oli vähänlaisesti, eikä muita telttoja lähimaillakaan. Rantakallioiden ja vuorten väliin jäi soinen maakaistale joiden märistä lumpareista poimimme lakkoja. Asfalttitieltä erkaantuvalla polulla oli keskisormenkokoisia espanjansiruetanoita omalla taipaleellaan jonnekin. H i t a a s t i, mutta päättäväisesti

Tiistai 24.7.
Henningsvaeria kutsutaan Lofoottien ulkoilmaihmisten mekaksi. Ulkoasun ja habituksen perusteella vastaantulijoita ja kahviloiden terasseilla auringosta nauttivia olikin helppo luokitella vaikkapa pyöräilijöiksi, patikoitsijoiksi, tai kiipeilijöiksi. Kajakkejakin  kuljetettiin useammankin auton katolla. Ja tarjosihan kylän ympäristö monenlaista puuhamaata taivaan, maan ja meren väliltä. Ulkona vuorilla ja vesillä viihtyvälle eräjormalla ja –lissulla ei tule tuolla aika pitkäksi. Mutta enemmän kylää kuin kaupunkia muistuttavan taajaman kujilla ja sillä yhdellä kapealla kylän halkaisevalla kadulla liikkui keskieurooppalaista turistibussien kuljettamaa perusmatkailijaa, eläkeläisryhmiä ja perheitä. Henningsvaer on kompakti ja idyllinenkin pikkukaupunki meren ympäröimänä, parin kapean sillan takana. Kanaalia muistuttava vierasvenesatama ja terävät vuoret kaupungin taustalla. Pikkukauppoja, kahviloita ja ravintoloita sataman äärellä. Kiipeilyhenkisessä kuppilassa  söimme parsainkiväärikeitot &  oluen lounaaksi. Kadulta jälkiruaksi pikkutyttöjen paistamat vohvelit tummalla juustolla ja hillolla. Kun sopivaa paikkaa laskea kajakkia vesille ei löytynyt, lähdimme ajelemaan kohti Rörvikan rantaa. Taivaan tummat pilvet alkoivat sataa, tuuli  kävi nyt viileänä mereltä. Emme jaksaneet viritellä telttaa märälle nurmelle, joten raivasimme auton takaosaan tilaa yöksi. Rantakivikolla nautitun iltapalan ja iltateen jälkeen kömmimme autoon lukemaan ja unille.

Keskiviikko 25.7.
Aiemmat aamut olivat venähtäneet pitkiksi, mutta nyt kun auto majoitteena ei tarjonnut samaa mukavuustasoa kuin teltta, kömpi sieltä mieluusti heti aamuvarhaisella ulos. Tuulinen ja pilvinen aamu ja viileä meri karisti heikosti nukutun yön riipan nopeasti pois. Rannalla leiriään purkaneet brittipyöräilijät osoittivat suosiotaan uinnillemme ja aplodien saattamina marssimme takaisin autolle ja matkaan.

Muutaman kilometrin jälkeen, juuri ennen Kallen leirintäalueelle kääntyvää risteystä, löysimme kävelymatkan päästä tieltä nurmikentän jonka laidasta löytyi liuta puisia pöytiä ja tuolit. Aurinko alkoi pilkottaa lämpimästi taivaalta ja laitoimme aamupalaa. Nurmikolle ja pusikkoon virumaan jääneet mainokset kertoivat valaanlihamarkkinoista, joita kentällä ilmeisesti oli aiemmin pidetty.

Kävimme kääntymässä tien päässä Kallessa. Pientä leirintäaluetta oltiin ehostamassa huoltorakennuksilla. Pikkuruinen saunakin näytti olevan käytössä. Oli kalastajaa ja kiipeilijää. Kävelymatkan päässä rannassa oli ilmeisesti boulder -kallioita kiipeilijöille, osa suuntasi  vieressä kohoavalle Vågakallenille (943m) ja muutama kanniskeli virveleitä rantaa kohti.

Palasimme hieman matkaa kuoppaista ja kapeaa hiekkatietä takaisin ja kaarsimme auton parkkiin tienreunalle. Päätimme tehdä helpohkon ja pikaisen ponnistuksen Glomtindenille (419m) joka näkyi kutsuvasti vain vajaan parin kilometrin päässä tiestä. Tieltä pusikon läpi kulki polku läpi hieman soisen maaston kohti kivistä ja kallioista harjannetta joka mutkitteli kolmen alemman välihuipun kautta itse viimeiselle sokeritoppamaiselle kartiolle jonka huippua pilvet nyt verhoivat.

Glomtindeninille on kolme reittiä, suosituin  (ja lyhin)  niistä näytti olevan vastakkaisesta Rörviksaretin suunnasta johtava, jolla oli eniten väkeä tulossa. Itse huippukartio näyttää kauempaa tieltä jyrkältä mutta koko matka on helppoa ja nopeata kävelyä huipulle asti. Huiputusreissulla oli myös paljon vanhempia lapsineen, patikoitsijoiden ikäjakauma oli n. 3-70 vuotta. Osa nuorimmista jäi tosin huoltojoukkojen kanssa mukavalle kallioiselle ja hiekkaiselle harjanteelle n. vajaat satakunta korkeusmetriä huipun alapuolelle. Siitäkin oli jo aivan loistavat näkymät kaikkiin ilmansuuntiin.  Eteläreunalta oli ilmavaakin pudotusta tarjolla alas laaksoon ja merelle. Saimme huipulla vartin ihailla näkymiä, pilvet olivat ankkuroituneet läheisten, korkeimpien vuorten huippujen ympärille. Niistä se korkein ja jylhin Vågakallen, oli pääosin harmaan peiton takana piilossa. Silläkin käynti oli listalla, se jäi nyt seuraavaan kertaan. Kun pilvet alkoivat pyyhkiä myös Glomtindenin huippua, läksimme laskeutumaan takaisin. Koko reissuun autolta eväs- ja kuvaustaukoineen (rauhallista vauhtia)  meno-paluuna kului  n. 3 tuntia.

Sää alkoi taas selkiytyä ja lämmetä. Svolvaeriin päästessämme oli jo helteistä, reippaasti yli kahdenkympin mittarissa. Kaupungilla teimme kävelykierroksen ristiin rastiin, ostettiin porometvurstia ja tehtiin muutaman kruunun löytöjä satama-alueen kirpputorilta.

Matka jatkui E 10 tietä pohjoiseen. Ennen Vestpollenia käännyimme  länteen tielle 888. Lofoottien läpi kulkevalla valtaväylällä on näin turistisesonkina liikennettä riittämiin. Busseja, matkailuautoja, asuntovaunuja ja tietysti paikallisten työmatkaliikennettä, satamaliikennettä, rekkoja jne. Kun ajaa valtaväylältä sivuun liikenne vähenee. Matkailijat tippuvat liikenteen seasta paljolti pois. Ajelimme myöhäisen iltapäivän auringonpaisteessa  Klubbanin ja Laukvikan pikkukylien kautta. Delpin  edellisvuoden mainiolla leiripaikallakin olisi ollut tilaa, mutta jatkoimme vielä eteenpäin.

Lähes Morfjorden –vuonon päässä, lähellä rannalla olevaa veneenluurankoa, ajoimme sivuun. Juomavesivarastot olivat lähes loppu ja muistin että näillä main viime vuonna löysimme suoraan Stauren –vuorelta (778 m) laskevan puron jonka ympärillä ei ollut lampaiden laidunmaita tai peltotilkkuja. Vesi virtasi raikkaana ja saimme astiamme täytettyä. Seuraavan yön majapaikka löytyikin löytyi jo heti vuonon  vastakkaiselta laidalta, hieman ennen Sellåterin kylää, vastapäätä Oyra Kroelvstrandaa. Tarjolla tien ja rannan välillä oli useitakin upeita paikkoja teltalle. Tasaista kuivaa pohjaa, hiekkarantaa ja kalliota, puiden suojaa. Maisemat sitä taattua Lofoottien tasoa, täydet pisteet tällekin paikalle. Ulkoilmaihmiselle ja luontoesteetikolle on täällä tarjolla yltäkylläisesti luksusta. Kaksi paikallista maanviljelijää tervehtivät meitä kun olimme tienvarressa purkamassa kamojamme leiriksi. Miehet ajoivat lietettä traktoreillaan jostakin Sellåterin kylästä kauemmas Morfjordenin vuonon toiselle puolen, ja uurastus jatkui yhtäjaksoisena lähes puolille öin. Kuitenkaan mitenkään turistin idylliä rikkomatta, päivastoin.

Paikalle saapui pian meidän jälkeemme myös kaksi keski-ikäistä pyöräilijää jotka alkoivat laittautua leiriksi hiekkarannalle. Miehet olivat lentäneet pyörineen Sveitsistä Kittilään, pyöräilleet halki Suomen päälaen  Norjaan, Altaan ja Nordkappiin. Sieltä nyt sitten olivat tulossa alas etelää kohti. 1500 km oli fillareilla jo takana ja matka jatkuisi nyt Lofoottien kärkeen, sieltä Å:hon josta lautalla yli manterelle, etelään halki  Norjan rannikon, Ruotsiin, Tanskaan, Saksaan… Kotonaan Sveitsissä polkijat olisivat taas elokuun lopussa. Miehet kehuivat kovasti Suomen lappia ja sen hiljaista liikennettä, tyhjiä teitä pyöräillä. Täälläkin pyrkivät välttämään pääteitä ruuhkaisen ja levottoman liikenteen takia. Kohta saapui paikalle autolla myös huoltojoukkoina paikallinen rouva puna- ja valkoviineineen. Orastavaa matkaromanssia oli selkeästi ilmassa ja puitteet siihen myös maksimaaliset. Lämmin ilta, vuonomaisemat, illallinen viineineen hiekkarannalla. Oli täysin tyyntä ja taivaanranta alkoi valmistautua pitkään ja upeaan auringonlaskuun eri näytöksineen. Oma telttamme oli pystytetty ruosteen oranssiksi ja punaiseksi värjäämälle kalliokumpareelle pienen matkan päähän pyöräilevistä naapureistamme ja heidän seuralaisestaan.

Laitoimme iltapalaa ja seurasimme vuoroveden kääntymistä vuonossa. Liikennettä ei ollut rantaa myötäilevällä tiellä juurikaan, ainoastaan paikalliset viljelijät jatkoivat väsymättä pitkää lieteralliaan. Kello oli jo pitkälti yli yhdentoista kun kannoimme kajakin hiekalle ja meloimme tyvenessä vuonon suulle, Hadselfjordeniin. Melbun kaupunki näkyi ison vuonon vastarannalla pohjoisessa. Meduusat sykkivät hitaasti vuoroveden mukana aivan kajakin kylkien sivuitse. Vuonon keskellä oli syvää, mutta lähempänä rantaa missä kirkkaassa vedessä pohja näkyi vielä useidenkin metrien syvyydestä, näki että vuoroveden voimasta  edes taas taipuvien pikien levien ja ruohojen seassa hiekkapohja oli miehitetty lukemattomien simpukoiden ja merisiilien armeijalla. Taivaanranta ja horisontti alkoi värjääntyä kirkkaan kullankeltaiseksi luoteessa. Meloimme takaisin leirirannalle koko Morfjordenin kiertäen ja asetuimme omalle rantakalliollemme ihailemaan kuinka kirkkaan keltainen taivas muuttui oranssiksi ja sitten punaiseksi, yhä tummemmaksi. Hieno esitys kiersi luoteesta kohti koillista ja sitä oli lumoavaa katsella tunnista toiseen nuotiotulen ja punaviinin lämmittäessä mukavasti. Lopulta aamuyön tunteina  punaisen rinnalle alkoi tulla idässä jo enemmän valoa ja värien loimotus haalistua. Auringon valmistautuessa horisontin takana jo nousemaan kävimme lopulta telttaan unille.

Torstai 26.7.
Aamulla toivoteltiin telttanaapureille hyvää matkaa puolin ja toisin ja tiemme erkanivat vastakkaisiin suuntiin.  Loppuviikoksi oli luvattu lämpötilan vain nousevan. Hellekelissä ajelimme Vatterfjordenin sillalle lounaalle ja lounaan jälkeen viskelimme virveliä voimakkaaseen laskuvesivirtaan. Ei tullut saalista, eikä tärppiä. Yksi pieni seiti oli hetken kyljestään kiinni ja livahti pinnalta heti takaisin virtaan. Terhi sentään näki hillerin pilkistävän siltalouhikon piilosta, kävi ilmeisesti katsomassa olisiko saaliskaloja tai perkuujätteitä luvassa kalastajilta, mutta pettyneenä poistui sekin paikalta. Kauppareissun jälkeen ajelimme Eiden kylään, Austnesfjordenin päähän.  Sama paikka kuin vuotta aiemminkin. Tuolloin  olimme hetken etsineet oikeaa kohtaa josta aloittaa nousu vuorelle. Nyt kaikki oli jo tuttua edelliskerrasta ja reitti ylös hyvin muistissa. Suunnitelmissa oli seuraavana päivänä herätä jo aikaisin ja ajoittaa nousu Higravstindenille vielä kun aurinko pysyttelisi sen itäpuolella. Näin saisimme kivuta ainakin osan matkasta varjossa. Ajoimme auton Eiden hiljaisen kylätalon taakse ja laitoimme teltan hieman ylemmäs rinteeseen. Muita telttoja tai autoja ei paikalla ollut. Vuori edessämme oli hiljainen.

Perjantai 27.7.
Tukevan aamupalan jälkeen läksimme jo aamuvarhaisella nousemaan polkua ylös. Lammasaidan yli, moreenikasoille, niiden viertä ja kylkeä ylemmäs ja sitten harvaan rinnemetsikköön. Aurinko oli vielä vuoren toisella puolen ja saimme nousta ilman suoraa auringon porotusta. Lämpötila oli jo heti aamusta parinkympin päällä. Polku mutkitteli jyrkästi ylös purouoman vasenta laitaa. Viimevuoteen verrattuna vettä virtasi uomassa nyt paljon heikommin, uoma näytti jopa hyvin kuivalta. Kesä oli ilmeisesti ollut täälläkin lämpimämpi ja sateita vähemmän. Puurajan yläpuolella, kun polku ylittää ylhäältä laskevan puron, aurinko tuli esiin huippujen takaa ja nousu muuttui helteisemmäksi.

Poljimme kiviränniä ylemmäs ja ylemmäs ja odottelin jo kohta pääsevämme rännin pitkälle lumilaikulle. Sitä ei koskaan tullut, koska sitä ei enää ollut. Se oli kirjaimellisesti haihtunut ilmaan ja valunut alas vuonoon. Sen sijaan n. 850 korkeusmetrissä kun ränni kapeni ja jyrkkeni vastaan tuli valtava irtokivilohkareen muodostama katto ja sen alle ulottuva luola. Luolan katoksi oli lähes vaakatasoon jumittunut valtava, useita metrejä leveä litteähkö lohkare.  Vasemmalla puolella oli jyrkähköä ja märkää silokalliota, släbiä, ja oikealla entistä jyrkempää louhikkoa. Epäilin olinko suunnistanut oikeaa ränniä sittenkään ylös, mutta kyllä, reitillä oltiin, tasainen, paksu valkea jäinen matto vain puuttui rännin pohjalta. Sama väylä mitä pitkin olimme vuosi sitten nousseet aika vaivatta ja nopeasti ylös, ylhäällä jo näkyvälle olalle, kallio- ja soraharjulle, ja siitä  viistosti ylös jyrkähkölle toiselle jäätikkö/lumiosuudelle. Jään ja lumen alta oli paljastunut rikkonainen rakkaränni, jota oli suht hidas kulkea.  Ja nyt edessä näytti nyt olevan kimurantti seinämä, ehkäpä este tälle nousulle.

Oikealla oleva rinne näytti nousukelpoiselta joten nousin sitä vielä hieman yli 900  metriin, toiveissani löytää sitä kautta reitin yläjäätikölle. Sen sijaan lopulta vastaan tuli n. 930 metrissä rinteen loppu ja jyrkkä pudotus alas. Etuvasemmalla näkyi nimetön Higravstindenin huipulle vievän reitin oikealle puolelle jäävä nimetön huippu (n. 1040m), alas Lilandsdaleniin jyrkästi viettävä kivinen laakso ja sitten etuoikealla pitkä vuoren harjanne jossa peräjälkeen useita teräviä huippuja. Perimmäisenä ja korkeimpana Geitgallienin (1085m) jyrkkä kartio. Geitgallienin edessä oli lumen ja jään laikuttama rakkainen vuorenrinne .Tuota vuoren eteen jäävää karua, kivistä ja lohkareista laakson pohjaa kulkee myös reitti sen huipulle.  Ja vuorien jälkeen oikealla Austesfjorden ja meri.  Nousin vielä 10-15 korkeusmetriä jyrkähköjä ja kapeita harjanteita ylemmäs, mutta harjanne kapeni kapenemistaan ja lopulta vastaan tuli kymmenien metrien pudotus alas. Umpikuja. Nautin hetken vielä maisemista ja käännyin palaamaan alemmas missä Terhi odotti ja piti taukoa. Alastulo olikin jyrkässä rinteessä hidasta, kengän alla pyöri soraa ja kiviä. Jostakin ylempää seinämältä kaikui kolkkona kumeata naurua muistuttavaa ääntä. Jokin lintu, ei kyllä kuulostanut oikein korpiltakaan, tiedä mikä lie. Meidän yrityksillemmekö  se jyrkänteeltä  ilakoi…

Luolan suulle nousi alhaalta myös puolalaispariskunta, jotka kyselivät olivatko oikealla reitillä. Totesin, että kyllä vain, ja että tämän esteen jälkeen reitti jatkuisi suht helppona aina alemmalle huipulle asti. Hetken pohdimme yhdessä miten päästä edessä olevan luolan ohi ja sen katolle. Jyrkkää oli molemmin puolin. Tankkasimme hetken helteessä eväitä ja seurasimme miten myös tuo pariskunta yritti etsiä reittiä yli luolan. Ilman tulosta ja ylimääräistä riskinottoa myös puolalaiset totesivat tien nyt nousseen kirjaimellisesti pystyyn ja lähtivät myös hetken kuluttua peräämme paluumatkalle.  Kiirunaemo pöllähti kiven takaa askeleen alta lentoon, lohkareen juureen jäi paikoilleen jähmettyneinä kaksi poikasta. Emo seurasi huolestuneena tilannetta hieman ylempää jyrkänteeltä, kun varovasti ohitimme pienokaiset ja suoriuduimme alemmas. Hetken kuluttua lumen ja jään kadottaneessa kivirännissä nousi vastaan ensin kaksi norjalaisnuorukaista. Kaverit olivat ensi kertaa Higravstindenille, valjaat, köydet ja hakut mukana. Haastattelutuokion jälkeen laskimme ujohkot norjalaisnuoret matkaan ylös.  Ja kotvan päästä heidän peräänsä vastaamme tulivat  kaksi nuorta naista, samoin varustein kuin poikaystävänsäkin. Vartin päästä kun käännyimme katsomaan ylös ränniä olivat nuorukaiset jo hävinneet näköpiiristä ja selvittäneet luolan pulman. Neidot sen sijaan kokeilivat ensin reittiä luolan yli ensin oikealta, hitaasti ja varovasti kiiveten kunnes olivat umpikujassa ja joutuivat laskeutumaan hyvin varovaisesti alas. Jonkun ajan kuluttua erotin neidot jyrkällä släbillä hivuttautumassa vasemmalta ylemmäs. Hitaasti ja hyvin varovasti yhä. Lopulta he selvittivät tiensä luolan yli ja pääsivät taas reitille rännin pohjalle ja sitten ylös kohti huippua. Harmittelin hetken luovuttamista ja puntaroin vielä olisiko sittenkin pitänyt…no, ensi kerralla, ehkä vuoden päästä uudemman kerran. Ja miksei myös tuo Geitgallien naapurissa.

Jatkoimme matkaa suht verkkaisesti. Puroa takaisinpäin ylittäessämme tankkasimme siitä kylmää ja raikasta vettä viilennykseksi, helle porotti nyt iltapäivän kuumimpia tunteja. Otin loppumatkasta pikavuoron jaloilla alas, ja ennen Terhin saapumista ehdin jo tyhjentää telttamme ja pakata osin leirin jo matkakuntoon autoon. Suorilta tein nälkäisinä ajoimme Sortlandiin kaupoille ja sitten perjantai-illaksi oudon hiljaisen ja uneliaan torin & sataman kebabravintolan terassille syömään. Oli lämmin, tyyni ilta.

Sortlandista laskettelimme samaa reittiä alas takaisin 85 –tietä etelään ja E 10 -tietä hiukan länteen Moysalenin parkkipaikalle. Leirivarusteet rinkkaan ja Storvatnet -järven rannalle yöksi. Yksi teltta oli tälläkin kertaa ainoastaan seurana hieman etäämmällä. Illan taipuessa jo yöksi, pääsimme lopulta huuhtomaan uiden hiet iholta ja viimein teltan suojiin väsyneinä unille.

Lauantai 28.7.
Edellispäivän helteinen patikointi piti silmät ummessa pitkälle aamuun.  Pakollisen aamu-uinnin ja -palan jälkeen kello oli jo yli puolenpäivän kun teltta  ja makuupussit olivat  mytyttynä  autoon ja jalat polulla kohti Moysalenia. Hellerajakin oli heti aamusta rikottuna ja nyt tilanne oli jo +27 ja nousussa.  Lähdimme kumpikin omaan tahtiin polulle, itse  rivakammin marssien ja Terhi perässä hieman loivemmin askeltaen . Katsoisimme minne asti voimat ja into riittäisivät, tapaisimme viimeistään palatessamme  järvellä. Järveä ympäröivässä  tunturilehdossa hiki puski heti päälle. Maisema oli kuin sadussa, vain keijut ja peikot puuttuivat. Valo siivilöityi matalan mutta tiheän koivikon lehvistöstä vehreään rinteeseen jossa kasvoi rinnankorkeudelle sananjalkoja, horsmaa ja muita minulle tuntemattomia kasveja. Osa rinteestä kukki valkoisena tai liilana ja kapea polku mutkitteli kuin tunnelina tässä vehreässä keitaassa. Järvi kimmelsi oikealla sivustalla. Polku alkoi nousta ja puusto harventua. Maasto oli nyt soista, pieniä suo lumpareita oikealla ja vasemmalla. Edessä kumisi ja vaahtosi valkeana kapea, mutta pitkä vesiputous. Moysalenin neidotkin näkyivät nyt kaukana edessä. Pitkospuita pitkin eteenpäin, laaksosta uusiin laaksoihin ja maisemiin. Kallioseinämät, rinteiden olat ja harjanteet  olivat kuin portteja tunnelmasta toiseen. Jokaisella oma äänimaailmansa, lämpötilansa ja kasvillisuutensa. Sinisenä hohkaava taivas, polttava aurinko vuorien kiviset seinämät jatkuivat laaksosta toiseen.

Durmålstindanin (1004m), Fokledalstindanin (902m) väliin jäävän nimettömän pienen järven rannalla otin pidemmän lepotauon. Kävin uimassa. Vesi oli kylmää ja kirkasta. Sen tyyneen pintaan heijastuivat  ympäröivät mustat ja harmaat vuoret. Vastapäätä länsirannalla 928m korkea nimetön huippu.  Hieno, rauhaisa laakso jossa olisi myös hyviä leiripaikkoja. Söin eväitä, kuivattelin kamppeita ja pidin siestaa rannan kuivalla ja pehmeällä penkereellä. Menosuunnan rakkarinteeltä polkua laskeutui vihellellen kaksi miestä. Tervehdittiin ja miehet kaartoivat hetkeksi turinoimaan. Norjalaisia paluumatkalla huipulta. Kehuivat maisemia ylhäältä. Toivoteltiin hyvää patikkaa molempiin suuntiin. Ajattelin että jatkan vielä tunnin- puolitoista ja katson missä vaiheessa tuolloin olen. Joko jatkan, tai sitten käännyn paluuseen. Juuri kun olin saanut nostettua rinkan selkääni ja suuntaamassa polkua eteenpäin kiviseen rinteeseen, kuulin nimeäni kutsuttavan kauempaa. Näin Terhin saapuvan järven eteläpäästä. Jäin hetkeksi odottelemaan, ja jatkoimme matkaa yhdessä.

Kivikkorinnettä ylös ja kohta alas toisen nimeämättömän  järven rantaan. Turkoosin järven pohjoisrannalla nousi jo heti Moysalenin eteläisin huippu (934m). Järven rannassa ollut viitta kertoi polun oikealle vievän kohti Snytindhytta  -tupaa. Jatkoimme vasemmalle, järven rantaa pitkin ja sitten ylhäältä laskevan puron vartta ylös. Taas kohta eteen tuli pieniä petroolinsinisiä, syviä lampia jotka houkuttelivat kastautumaan.  Yhdessä noista olikin norjalaispariskunta pulikoimassa. Toisten varjossa olevien lampareiden reunoilla saattoi olla vielä jäinen ja luminen rantu odottamassa jo seuraavaa talvea.

Noin 500 korkeusmetrin kohdalla olevassa polunristeyksessä pidimme kallionvarjossa taas hetken juomataukoa. Maisemat Lonkanfjordeniin ovat mainiot, täynnä Lofoottien lukemattomia huippuja. Tauon jälkeen polku jatkui jyrkempänä. Siksakkia soralla ja kalliolla ylöspäin. Jonkun aikaa noustuamme kiviselle harjanteelle, josta polku kääntyi vasemmalle ja jyrkkeni vielä hieman, edessä ja oikealle avautui näkymä hieman alempana olevalle jäätikölle. Reilut puolikilometriä kanttiinsa olevaa jäätikköä varjostivat jyrkästi edessä Möysalenin  huippu (1256m) ja siitä oikealle , hieman matalampana, kaksi terävää kartiota, Moyenit, Moysalenin kivettyneet neidot.  Vasemmalla puolellamme , jonne myös polku nousi, oli nimetön 910m korkea huippu. Nyt huipulta laskeutuvaa porukkaa tuli runsaasti, yksittäin, pareittain ja isompina ryhminä alas. Vuori oli tyhjenemässä kun me jatkoimme matkaa ylös. Noustuamme hieman alle  900  metriin meitä vastaan tuli norjalaisten eläkeläisten ryhmä. Ystävälliset ja puheliaat elohopeakerholaiset ryhmysauvoineen tulivat heti juttusille. Antoivat reilusti opastusta loppumatkalle, tosin vahvasti murteellisella norjalla. Nyökkäilimme ja hymyilimme sujuvasti vaikka keskustelun tarkempi sisältö jäi meiltä suurimmalta osalta arvoitukseksi. Lopuksi molemminpuoliset ”god tur” –toivotukset ja matka jatkui. Viimeisenä ryhmästä tuli vielä vastaan radiopuhelimeen puhuva nuori opas, joka juuri välitti jonnekin viestiä että olivat paluumatkalla ja kaikki oli kunnossa. Opas pysähtyi luonamme, kyseli kuulumisiamme, olimmeko vielä matkalla ylös, oliko juotavaa mukana… Kyseli myös mistä olimme ja kun kerroin että Suomesta, kertoi että oli ollut telakalla  Helsingissä ja Turussa pari vuotta sitten töissä. Lopuksi opas ohjeisti että tuosta kohdasta oli noin reilun parin tunnin meno-paluu matka huipulle.

Terhi päätti jättää huiputuksen väliin ja jäädä tuohon odottelemaan. Jatkoin matkaa laskeutumalla  viitisenkymmentä metriä okran väriselle harjanteelle. Ovre Moysalvatnet –järvi kimmelsi tummana parisataa metriä alempana vasemmalla ja jäätikkö satakunta metriä alempana  oikealla. Kapeahkolta harjanteelta matka jatkui nyt selvästi jyrkempänä kolmen, neljän alemman töppyrän kautta kohti huippua. Useassa kohtaa piti myös ottaa kädet avuksi ja katsoa hieman tarkemmin askeleitaan. Ainakin neljässä eri kohtaa, hieman jyrkemmissä kohdin oli kallioon pultattu kiinni kettinkejä jotka avittivat nousemista ja myös kertoivat missä reitti ylös kulkisi. Aina välillä piti tarkistaa että oli vielä jokseenkin ”polulla”. Ainakin liikaa oikealle kulkiessa päätyisi nopeasti jyrkälle mistä oli jo 250-300 metrin pudotus jäätikölle. Myös vasemmalla oli osittain hyvinkin jyrkkää, joten kannatti pysyä ”oikealla” polulla. Neljännen kettingin alapäässä jätin mukana tähän asti kulkeneen vaellussauvani kallionhalkeamaan odottamaan paluutani.

Maisemat olivat upeita ja paranivat koko ajan, kaikkiin suuntiin. Ilma oli kirkas, mutta lämmöstä utuinen. Noin 1150 metrissä viimeistä edelliseltä huipulta näkyi koko matka ylös asti. Sinne vei  pitkin vasemmalle viettävän jäätikön harjannetta oikealle loivasti kaartava polku, joka erottui selvästi lumesta ja jäästä. Sitä oli laskeutumassa illan viimeiset norjalaiset, taisin näin ollen olla päivän viimeinen kävijä. Parin metrin laskeutuminen alas jäälle. Oikealta näkyi kahden seinämän välistä alhaalla liki 500 metriä alempana oleva jäätikkö. Luminen polku oli uponnut auringon sohjoiseksi muuttamaan jäähän. Parinsadan metrin jälkeen jää ja lumi vaihtui taas kiveksi ja soraksi. Polku mutkitteli lopulta viistosti jyrkänteelle, johon vuoren eteläinen reuna päättyi. Näkymät olivat huikeat. Lukemattomien huippujen rivistöä eri sävyissä pitkin matkaa Lofoottien päähän asti.

Huipulla oli kivistä kasatun paaden päällä puinen valkoiseksi joskus aikoja sitten maalattu kyhäelmä. Sen juuresta löytyi myös muovipussista ja metallilaatikosta tämän vuoden vieraskirja. Raapustin siihen nimeni lukuisten muiden kävijöiden jatkoksi. Ja aloitin laskeutumaan yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa.

Paluumatkalla oikaisin jossain vaiheessa ylimmän kettingin ohitse. Vanha, kestävä ja uskollinen Leki Makalu -teleskooppivaellussauvani jäi jonnekin kallionkoloon odottamaan paluutani. Suru oli molemminpuolinen. Kaipaamaan jäi myös nyt leskeksi jäänyt sauvaparin toinen puolisko. Toivottavasti joku korjaa talteen ja tarjoaa sauvalle hyvän ja huolehtivan kodin. Ja vie sen vielä lukuisille  patikoille ja vaelluksille.

Meno-paluuseen huipulta 910 m Moysalenin kärjelle kului puolitoista tuntia. Terhi oli jo ehtinyt kysellä kahdelta laskeutumassa olleelta norjalaismieheltä olivatko nähneet ylhäällä yksinäistä kulkijaa. Miehet olivat todenneet että kyllä olivat ja kaikki näytti kulkijalla olevan ok ja jatkaneet jo hieman väsyneen oloisina pitkää laskeutumistaan. Huipulta 910 m näimme isojen lintujen liitelevän Moysalenin huippujen tuntumassa, etelähuipun suunnalta kuului jyrinää ja pauketta kun kivet putosivat rapautuvasta vuoresta jäätikölle. Ja vielä  kuului jostakin huipun suunnalta se samainen torvimainen naurahdus, jonka olimme kuulleet jo Higravstindenin rinteessä ja myös Moysalenin parkkipaikan viereiseltä Sebortindenin (829 m) rikkonaiselta rinteeltä. Korppiko se siellä nauroi? Vai joku sitäkin isompi siivekäs saalistaja.

Kello oli ilta kahdeksan kun läksimme paluumatkalle kohti leiripaikkaa. Muutaman sataa metriä laskeuduttuamme  Lonkanfjordenin risteyksessä karttaa lukivat vielä kaksi huipulle pyrkijää, norjalainen isä ja tytär. Pohtivat olivatko oikealla polulla, kehoitin vain jatkamaan tulosuuntaamme ja jo kohta saisivat Moysalenin huiput taas jo näkyviinsä. En sittenkään ollut lauantai-illan viimeinen kävijä, vielä kaksi nimeä tulisi kirjaan minun jälkeeni tälle päivälle.

Ilma oli nyt viilennyt juuri sopivaksi vaelluskeliksi. Lämmin tuuli puhalsi alhaalta laaksosta ja järveltä vastaan, kun laskeuduimme puronvartta etelähuipun varjossa olevalle järvelle. Sopulit vilistivät kivikoissa ja nummella piiloon, muutama sähisi piilostaan kulkijoille. Seuraavalla järvellä kävimme vielä uimassa. Söimme viimeiset vähäiset eväämme ja jatkoimme hetkeksi virkistäytyneinä jo väsynyttä taivallusta. Kun puolenyön jälkeen pääsimme lopulta takaisin parkkipaikalle, kiehautimme vielä pikaiset iltateet ja haukkasimme voileivät ennen kuin palasimme edellisyön leiripaikalle yöksi. Upea päivä tämäkin, hieno päivän vaellus Moysalenissa ja kruununa käynti sen huipulla.

Meno-paluu parkkipaikalta Moysalenin huipulle eväs-, kuvaus-, uima-, ja lepotaukoineen oli kulunut n.13  tuntia. Matkaa oli se 22 km ja nousua ja laskua n. 1300m.

Sunnuntai 29.7.
Aamulla heräsimme kuumasta teltasta. Päätä särki. Jyskytys ohimoilla johtui varmasti edellispäivän riittämättömästä nesteytyksestä, varsinkin paluumatkalla kun leppeä tuuli jäähdytti mukavasti ihoa, jäi juominen unohduksiin.  Aamupulahduksen ja leirin purkamisen jälkeen edellisiltana viimeisenä näkemämme harmaapäinen norjalaismies tuli juttusille.  Tyttärensä oli paennut kuumuutta teltalta jo varhain aamulla.  He olivat päässeet Moysalenin huipulle puoliltaöin ja vetäneet paluumatkan pikaravia ollen järvenrannassa joskus aamuneljän jälkeen.  Kysyin oliko hän kenties nähnyt hukkaamaani sauvaa ja mies sanoi että näin oli nähnyt sen kun olivat nousseet sitä viimeistä kettinkiosuutta. Hänen oli pitänyt ottaa se mukaansa paluumatkalla, mutta oli tehnyt sen saman oikaisun kuin minäkin tuon kettingin kohdalla ja sauva oli jäänyt niille sijoilleen. Olivat etelästä Övikistä ja ensimmäistä kertaa Moysalenissa. Mies kehui myös maisemia ja ihmetteli tätä kuumaa keliä jota oli jo jatkunut näissä maisemissa yllättävän kauan.

Varjoton asfalttikenttä oli pistävän kuuma, lämpötila oli +28c heti aamusta. Reissun kuumin päivä oli selvästikin tulossa. Pakenimme  kivistävän pään ja jäykkien lihasten kanssa kuumuutta tielle ja nyt suunta oli jo kotia kohti.

Paluumatkalla käytiin vielä Narvikissa kääntymässä ja katselemassa rakenteilla olevaa valtavaa siltaa yli Ruoppat –lahden. Evenesissä söimme  tienposken levähdyspaikalla myöhäisen  aamupalan. Kuumuus kiehui ilmassa ja päätä kivisti yhä pahemmin.

Abiskossa pysähdyimme kahville tunturiasemalle ja kävimme  luontokeskuksessa. Luimme lehdestä että matkamme aikana saksalaismies oli jossakin Ritsemin lähellä, Sarekissa hukkunut virtaan.

Illan jo kääntyessä yöksi ajaessamme Kiirunasta kohti napapiiriä meitä vastaan  tuli täysperävaunurekka, jonka perässä oli liuta henkilöautoja. Näin sivusilmälläni rekan heilahtavan ja jonkun massiivisen hahmon lentävän nokasta tienvarren pensaikkoon pölypilven saattelemana. Rekka alkoi jarruttaa ja autoletka takana lähti ohitse. Myös me jarrutimme. Vauhdit oli molemmilla moottoritienopeuksissa viivasuoralla tiellä, rekan massa vain moninkertainen meihin verrattuna ja se pysähtyi vasta pitkän matkan päähän tulosuuntaamme. Tienposken pusikosta löytyi rekan eteen juossut täysikasvuinen poro. Lopulta hieman pelästyneen oloinen ruotsalainen rekkamies saapui puhelimeen puhuen paikalle. Poliisit kehottivat merkitsemään poron olinpaikan tienposkessa, virkavalta ilmoittaisi poron omistajalle kolarista. Hain autosta tyhjän muovipussin joka sidottiin tienposken pensaaseen. Jatkoimme matkaa, nyt hieman maltillisimmilla nopeuksilla.

Puoli kahdelta yöllä saavuimme majapaikkaamme Övertorneoon, Karungin –kylään. Sallittakoon nyt sen verran tässä mainontakin että Varuudden tarjoaa edullista sekä mukavaa majoitusta rauhallisessa ja hyväkuntoisessa rivitalossa. Tarjolla on iso yhteiskeittiö ja muutamia kahden-kolmen hengen huoneita. Lämpimät suositukset. Palvelu oli mutkatonta ja huoneen varaus onnistui myös autosta puoli kymmeneltä sunnuntai-iltana. Kun kerroimme olevamme perillä vasta joskus klo 01-03 välillä sovimme puhelimessa avainten noutopaikan, jotta pääsisimme aamuyöstä sisälle taloon. Hyvä välietappipaikka pitkämatkalaisille.

Maanantai 30.7.
Paluumatkalla poikkesimme vielä Liminganlahdella jossa on varmasti yksi Suomen hienoimmista luontokeskuksista. Hienosti rakennettu näyttely muuttolinnustosta ja alueen luonnosta, perehtymistä aiheeseen olisi tarjolla pitkäksikin aikaa. Hellettä oli nyt +33c eikä tuulen virettäkään. Lähes sateeton ja helteisin pohjoisen reissu tähän mennessä oli likipitäen päätöksessään.

Kuvia 2018:
https://www.flickr.com/photos/markoveikkola/albums/72157698314242011