2017 7. Lofootit (Marko)

Lauantai 23.7.
Ajomatka alkoi aamulla Vantaalta auringon paistaessa. Tutut maisemat ja useaan kertaan edes takaisin rullattu E4 renkaiden alla. Jyväskylän jälkeen aurinkoinen keli jäi jonnekin harmaiden pilvimassojen varjoon ja sadekuurot alkoivat huuhtoa asfalttia. Parin pysähdyksen jälkeen saavuimme Ouluun.

Juuri rullaluistelemasta palannut Usko  otti meidät vastaan ja lähdimme kaupungille jaloittelemaan ja syömään.  Nepalilaisen ravintolan jälkeen lompsimme vielä torille olusille. Jo vahvaan eläkeikään ehtinyt ikinuori neito yritti hyvin tuttavallisesti iskeytyä seuraamme. Jokseenkin hämmentyneen eksytysliikkeen jälkeen onnistuimme karistamaan pantterin seurastamme ja jatkamaan jutustelua torin terassilla kolmistaan. Jähmeä Toripoliisi turvasi vieressä vaitonaisena rauhaamme harmaiden panttereiden yllättäviltä lisähyökkäyksiltä. Pulleahkon virkavallan vakaa olemus ei häiriintynyt vaikka boulderoijat testasivat notkeuttaan ja otteidensa pitävyyttä kivettyneessä poliisissa. Lopulta viilenevä ilta ajoi meidät kuitenkin pian jo vetäytymään yöpuulle.

Sunnuntai 24.7.
Aamupalan jälkeen lastasimme Uskon kompaktit varusteet autoon ja sitten startti aamun auringonpaisteessa kohti pohjoista. Lyhyt pysähdys varustetäydennyksille vielä Kemissä ja etiäppäin. Tornio, Haaparanta, Kalix… Aurinko paistoi pitkin matkaa ja lämpötila auton ulkolämpötilamittarissa huiteli pariakymppiä. Kahvit napapiirillä ja taas tielle.

Kiirunassa hiljennettiin vauhtia, vilkku päälle ja kaarros oikealle. Kaupungin tuttu ja tunnistettava vanha keskusta oli vielä paikoillaan kuten ennenkin. Mutta se sama  rautamalmisuoni jonka tuottaman vaurauden pohjalta vanha keskusta nousi, luikerteli lopulta myös maan alla kaupungin alle ja osoittautui myös sen kohtaloksi.
1960 -luvulla piirretty keskusta rakennettiin mallikaupungiksi ja sen suunnittelu keräsikin aikoinaan kehuja. Uutta keskustaa on jo hyvän matkaa rakennettu vanhan keskustan ulkopuolelle, tällä erää uusi ja uljas keskusta vaikuttaa vielä yhtä sieluttomalta ja omintakeiselta teräksestä ja lasista rakennetulta markettitaajamaalta kuin sadat ja tuhannet vastaavat ympäri pohjoismaita. Joka tapauksessa Ruotsin valtion omistama kaivosyhtiö LKAB on panostanut kaupungin siirtoon ja siirron suunnitteluun varsin runsaasti ja asukkaitakin on kuultu aika tavalla. Arvioiden mukaan malmia riittää louhittavaksi maan alta vielä vuosikymmeniksi, jopa sadaksi vuodeksi. Kustannusarvio siirrolle on parisen miljardia euroa ja operaation pitäisi olla valmis joskus vuoden 2035 tienoilla. Tuolloin vanhan keskustan tilalla Luossavaaran kupeessa viheriöi vehmas puisto.

Laitoimme kulkupelin tutulle torille parkkiin ja verryteltiin vanha keskusta nopsakasti lävitse. Lounaaksi nautimme reissun eksoottisimmat ja täyttävimmät pizzat vanhan keskustorin kupeessa. Vain mielikuvitus tuntui olleen rajana pizzojen täytevalikoimassa. Mahat turpeina vyöryimme autolle ja jatkoimme ruuansulatuksen urakoidessa matkaa kohti Norjaa ja Narvikia.

Pitkähkö, parinkymmenen kilometrin pituinen tietyöosuus laski keskinopeutta selvästi. Järeät murikat ja terävä rompooli eivät rohkaisseet autoilijaa kiirehtimään. Tyytyväisenä siitä että saimme jatkaa matkaa tuulilasi ja renkaat ehjinä, pistäydyimme tankkaamassa ja jäätelöillä vielä Ruotsin ja Norjan rajalla.

Rajapuodin tarjonta oli lähes yksinomaan tuotteita joiden hintaa korotettiin makeis- ja haittaveroilla. Ilmeisesti verotus oli Ruotsissa kuitenkin Norjaa alempi koska juuri tuota moskaa norskit käyvät rajan takaa hamstraamassa. Ostamani katkarapumajoneesikin paljastui jälkeenpäin vaniljasokerilla makeutetuksi. Outoja tapoja, outoja makuja. Ei riittänyt minulla luonnetta puristaa tuubia maistiaisia enempää. Epäilys siitä miten Ruotsalaisten ja Norjalaisten taistelua hiihtokisojen arvokisasijoituksista käydään kulisseissa myös veropolitiikan ja rajakaupan avulla, heräsi sokeri- ja rasvahyllyjä katsoessa. Parissa vuosikymmenessä ruotsalaiset ovat rasvan, suolan, sokerin ja nuuskan avulla mädättäneet länsinaapuriensa ylivoimaisen hiihtokunnon että myös hampaat. Kovaa touhua.

Kumipyörien alla loputtomalta tuntuva E10 sai länteen suunnatessaan yhä enemmän muotoja ja mutkia. Vuoret alkoivat nousta yhä korkeammaksi ja jyrkempinä. Ja jo kohta vuoret saivat vuonot rinnalleen, korkeata ja syvää. Maisemassa oli nyt sitä kontrastia miksi tänne pohjoiseen aina kerta toisensa jälkeen ajeltiin.

Narvik jäi vuonon pohjalle vasemmalle kun aloimme lasketella kohti Herjanginvuonoa ja niemimuodostelmaa,  joka alas etelään kaareutuen kaventuisi saari saarelta yhä terävämmäksi. Saarten muodostama niemimaa loppuisi lopulta kynnen kärkenä Norjan mereen ja tuo kynsi kuului ilvekselle. Muinaisnorjan mukaan Lofootit tarkoitti ilveksen jalkaa.

Illan edetessä aloimme seuloa silmillämme tien varrelta sopivaa leiripaikkaa. Raftsundetin vuonon ylittävän sillan länsipuolella kaarsimme auton oikealle tiensivuun ja lähdimme laskeutumaan alas rantaan. Pitkä ja korkea, hyvin korkea silta jäisi taivaankatoksi teltoillemme seuraavaksi yöksi. Hyvä ja rauhallinen leiripaikka. Liikenteen äänet kuuluivat vaimeina muutaman kymmenen metrin päästä yläpuoleltamme. Ari kävi muutaman kerran viskomassa viehettä vuonoon, mutta laskuveden aikana poissa olivat sekä kalat että vedet. Olin virittänyt telttani tonttia isännöivän jyrsijän reviirille ja se kävi muutaman kerran toteamassa uusien väliaikaisten naapurien ilmaantuneen yöksi.  Sopu sijaa antaa, joten hiiri tyytyi väliaikaisiin vieraisiin ja väistyi rantakivikon suojiin.

Maanantai 25.7.
Aamulla herättyämme kävimme varovaisella aamu-uinnilla, vuorovesikierto oli taas laskussa ja matalaa pohjaa täplittivät tennispalloa pienemmät merisiilit. Aamupalan ja leirin purun ohessa seurasimme teltan vieressä pelotta rapistelevaa hiirtä ja uimaretkeltään leirimme viereen rantautunutta kärppää. Pieni pää pilkisti vedestä kun se ui vuonosta kohti aallonmurtajaa. Musta kärppä nousi kiville uintiretkeltään muutaman metrin päähän leiriläisistä ja syöksyi sitten lohkareiden sekaan piiloon. Lopulta tuon sulavaliikeisen uimarin uteliaisuus voitti pelon. Liukkaasti ja pelotta kärppä jatkoi matkaansa pitkin rantakiviä asioilleen.
Aamupalan jälkeen lähtöä tehdessämme Hurtigrutenin risteilyalus puski kapeata lahtea pitkin ja telttojemme editse kohti pohjoista, Vesterålenin ja Lofoottit erottavaa Hadselinvuonoa.

Auringon paistaessa yhä lämpimämmin palasimme sillan yli tulosuuntaamme, käännyimme oikealle ja kävimme ajelemassa pitkin Raftsundetin itäpuolta.

Usko katsasti karttasovellusta ja totesimme Higravstindenin (1145m), Lofoottien korkeimman, vuoren olevan suht lähettyvillä, joten päätimme suunnistaa sinne. Higravstinden tulee vastaan pohjoisesta ajettaessa heti vasemmalla Higrav-vuonon sopukassa. Koska mukana ei ollut karttaa saatikka muutakaan opaskirjaa, eikä kuvaa itse vuoresta, pähkäilimme hetken Eiden kylänraitilla mikä noista kärjistä olisi se korkein. Kännyköitä googlettamallakaan ei ensi hätään tuntunut löytyvän tarkkoja koordinaatteja vuorelle, saatikka tietoa siitä mistä reitti ylös kulkisi. Kylän ainoan kaupallisen palvelun (pienen majatalon) kohdalla pysähdyimme kysymään kahdelta autoonsa kajakkeja lastaavalta naiselta josko heiltä löytyisi tietoa asiasta. Naiset olivat melomassa, kiipeilemässä ja pyöräilemässä Lofooteilla, mutta hekään eivät sen tarkemmin tienneet reitistä ylös. Toinen heistä kävi matkatavaroistaan kaivamassa Lofoottien kiipeily-topon, josta sitten löytyi kartalta osviittaa antava katkoviiva reitistä huipulle. Kiitimme avusta ja palasimme muutaman sataa metriä taaksepäin tulosuuntaamme.

Reitti huipulle alkaa Eiden kylätalon takaa, jonne ajoimme automme parkkiin. Kylätalo on harmaaksi maalattu uudehko rakennus Eiden kylän halkovan pikkutien vasemmalla puolella noin 350 metrin päässä E10 tieltä. Eiden kylätielle jatketaan suoraan kohdasta jossa E10 kääntyy Austnesvuonon pohjukassa jyrkästi oikealle. Pihatie  tontille talon taakse kulkee rakennuksen oikealta puolelta. Higravstinden nousee heti rakennuksen takaa ja  varsin lähellä vasemmalla  on Geitgallienin, hieman matalampi (1085m) mutta myös vaikuttavan oloinen huippu. Reitti sinne alkaa kuitenkin hieman edempää Skinvollenista, Lilandiin vievän pienemmän kylätien varrelta.

Pikaisen lounaan jälkeen pakkasimme päiväreppuihin hieman evästä ja aloitimme nousun kuumottavan helteisessä auringonpaisteessa. Polku kulki moreenikumpareiden yli ja lehtipuumetsikön läpi jonka jälkeen rinne alkoi nousta yhä jyrkemmin ylöspäin ja puusto harventua helppokulkuiseksi pusikoksi ja lopulta tunturinummeksi. Matka huipulle onkin lähes suoraa nousua merenpinnantasosta aina 1146 metriin asti.

Helppokulkuinen ja selkeä polku mutkitteli ylöspäin pitkin ylhäältä laskevan sulamisvesiuoman vasenta laitaa. Ylempänä n. 450metrissä ylitimme uoman tasaisella kivisellä olalla. Hetken tauko, vesipullojen tankkaus ja matka jatkui vauhdilla. Maisemat alas laaksoon tulosuuntaamme ja Austenesvuonon suulle  avautuivat korkeusmetrien kertyessä yhä komeimpina.

Hieroin paksun kerroksen aurinkovoidetta kasvoille, niskaan ja käsivarsilleni ja suuntasimme ylös rinteelle. Hiki alkoi valuttaa aurinkovoiteita silmille jo kohta alun moreeniharjanteet ylitettyämme. Tasaisempi koivumetsikkö alkoi pikkuhiljaa muuttua jyrkemmäksi ja polku ylös alkoi tulla yhä paremmin esiin. Koivikko alkoi harventua 300 nousumetrin jälkeen ja rinne muuttui puuttomaksi rinteeksi. Ylempänä olevien Higravstindenin lumilaikkujen sulamisvesi kohisi sen uurtamassa syvässä kuilussa oikealla puolellamme. Joissakin opaskirjoissa neuvotaan ylittämään uoma n. 350 korkeusmetrin kohdalla, putouksen yläpuolelta, mutta me jatkoimme uoman vasenta puolta vielä noin  400 korkeusmetriin asti  jossa ylitimme lasku-uoman sen ja jatkoimme  tunturiylänköä  yhä ylemmäs. Polku mutkitteli helppokulkuista vuoristonummea ja isojen, siellä täällä lojuvien lohkareiden sivuitse yhä ylemmäs . Pidimme lyhyitä taukoja n. puolen tunnin välein ja nautimme sekä säästä että maisemista.

Kun noin kolmasosa matkasta huipulle oli takana saavuimme pitkän lumilaikun alareunalle jota reunustivat kummallakin sivustalla ylempänä yhä jyrkemmin nousevat seinämät. Olin jättänyt jäärautani painon takia alas autolle mutta pehmeään auringon sulattamaan lumeen oli helppo polkea kengänkärjillä askeleita ja vaikka rinne jyrkkeni entisestään, korkeusmetrejä alkoi kertyä vauhdilla. Lisäksi lumikielellä oli jo tuoreet potkitut askeleet joita seurata. Parisataa metriä  meitä ylempänä kolme muuta hahmoa teki matkaa ylöspäin. Olin vetänyt lumella mutkat suoriksi, kun taas Usko ja Ari tulivat alempaa perässä siksakkia tehden.  Lumen alla jossakin syvällä virtasi vesi, varsinaisia railoja ei matkalla näkynyt. Jossakin kohtaa lumesta pilkotti läpi ”nunatakkeja” ja noissa kohdin vesi ja lämpö olivat poranneet lumeen metrisiä tai  muutaman metrin syvyisiä kaivoja jotka levenivät pohjaltaan.  Lopulta luminen muutaman kymmenen metriä leveä ränni loppui louhikkoon ja nousin parikymmentä metriä sora- ja louhikkoharjanteelle josta muutaman metrin lasku alas satakuntametriä leveälle lumiselle rinteelle. Lumen yläosassa vietti viistosti ylöspäin polku. Jyrkkä jäätikkörinne laski pari -kolmesataa metriä alas jonka jälkeen pitkä. pudotus Geitgallienin jäätikölle. Jäisellä polulla kannatti jo edetä rauhallisesti ja harkiten, varsinkin ilman jäärautoja. Higravstindenin huiput olivat jossakin vasemmalla puolella, pystysuoran seinämän takana.

Oikealle jyrkästi viettävä jäätikkö päättyi kiviselle harjanteelle jonka pinnassa oli paksulti oranssia soraa ja hiekkaa. Edessä oli jäätiköllä kulkeneen polun ja harjanteen muodostama t-risteys. Oikealla oranssinruskean soran ja hiekan peittämä kallioharjanne jatkui noin 1040 metriä korkealle nimettömälle huipulle, vasemmalla  polku alkoi nousta kallioseinämien alla ylös kohti Higravstindeniä.  Suoraan edessä oli muutaman sadan metrin pudotus Blåskavlenin jäätikölle. Matalampien huippujen takana, noin 10 km päässä näkyi Raftsundetin vuono.

Muutaman kymmenen nousumetrin jälkeen tuli vastaan kahden kallioseinämän väliin jäävä kapea ja jyrkähkö piippu josta jatkoimme ylös ja sen jälkeen käännös oikealle. Melko nopeasti seinämät jäivät taakse ja lähestyimme jo kivikkoista huippuharjannetta. Polku kävi tasaisemmaksi ja maisemat aukenivat sivuille, varsinkin vasemmalle, Eiden ja Higravfjordenin suuntaan. Edessämme lumilaikulla taivaltaneet olivat jo ehtineet edessä näkyvälle kiviselle laelle. Muutamassa minuutissa olimme heidän luonaan. Tuossa vaiheessa näimme muutamankymmenen metrin päässä edessä olevan aavistuksen korkeamman laen joka vasta olisi se varsinainen huippu. Huipulle kiipesi juuri nuori kaveri olkihattu päässä.

Ensin piti varovaisesti pudottautua käsien varassa pari metriä alas kivien välistä ja laskeutua kivistä ränniä pari- kolmekymmentä metriä alemmas. Polku vei ilmavan seinämän juureen, jäätikkö hohti alhaalla sen juuressa. Kivisen pystysuoran seinämän tyvessä oli kieleke josta vasemmalle muutaman metrin kiertäen pääsi jyrkästi ylös nousevalle kapealle halkeamalle. Ylhäällä seinämien takana vasemmalla oli alempi ja oikealla itse päähuippu. Kiviseen ja jyrkkään ränniin oli jyrkimpiin kohtiin jätetty virttyneitä köydenpätkiä joista sai apua itsensä ylös vinssaamisessa. Eteneminen muistutti nyt yhä enemmän kiipeämistä, kädet piti olla apuna etsimässä otteita kalliosta ja jammatessa tukea halkeamista. Jyrkkä piippu oli ehkä parikymmentä metriä korkea ja kun se päättyi piti kiskoa itsensä ylös oikealle. Huippu oli siinä, kivinen keko kapeahkolla muutaman metrin pituisella kalliokatolla. Huippu jatkui hieman laskeutuen kymmenisen metriä itään, kohti Raftsundetia. Maisemat olivat tietysti upeat kaikkiin suuntiin ympärille. Aurinko paistoi, tuuli puhalsi alhaalta laaksoista ja Blåiseniltä viileämpää ja kosteampaa ilmaa. Söimme eväitä ja nautimme maisemista. Hurtigrutenin risteilyalus kääntyi juuri Raftsundetista Trollfjordenin kapeaan vuonoon yli kilometrin alempana. Iso laiva näytti pieneltä, mutta oudon suurelta kapeassa vuonossa jyrkkien vuorien välissä.

Laskeutuminen sujui nopsaan ja vauhdikkaasti, pitkä lumilaikku kengänpohjilla lasketellen. Alhaalla kylätalolla vedimme vielä hetken henkeä ja laitoimme sapuskaa ennen kuin jatkoimme matkaa alas E10:ä.

Iltapäivällä muutamien koukeroiden ja pysähdysten kautta laitoimme leiriksi Rörvikan rannalle lähelle Henningsværia. Rantakelit olivat parhaimmillaan ja hiekkaranta kutsui uimaan. Illallisen jälkeen maistuivat letut ja punaviini. Uni ei tahtonut teltassa tulla lukemisenkaan jälkeen joten lähdin pitkälle kävelylenkille rantaa pitkin ja palasin vasta myöhään puolenyön jälkeen. Yö oli tyyni ja lämmin.

Tiistai 26.7.
Matkalla kohti niemimaan kärkeä pistäydyttiin ajan kanssa Viikinkimuseossa sekä tekemässä evästäydennyksiä kaupoilla. Aamupäivä oli ollut lämmin ja aurinkoinen mutta lähestyttäessä Flakstadsøyan -saarta  taivaanranta edessäpäin muuttui harmaaksi ja sadetta enteilevät pilvet nousivat mereltä. Tuuli kävi yhä navakammaksi ja lämpötila putosi jo alle 10 asteen. Flakstadspollenin matalalla lahdella oli komeita pitkiä aaltoja. Surffarit liukuivat vaahtopäiden mukana. Osa laudalla, osa purjeella ja osa liitovarjoilla. Saaren pohjoispäädyssä onkin Skagsandenin leirintäalue ja surffareiden keskus. Tuuli yhtyi yhä.

Ennen Stor-Buoyan  siltoja ajoimme auton tienvarteen parkkiin. Raukea olo ja peltikuoren tarjoama suoja viimalle ja satunnaisille pisaroille ei houkuttanut astumaan ulos autosta. Jäimme Uskon kanssa autoon torkkumaan. Ari sen sijaan marssi hyisestä puhurista ja tuulen piiskaamista pisaroista välittämättä silloille kalaan. Valkoisia hentoja lumihiutaleita ja muutamia satunnaisia rakeita kulki tuulen mukana. Ukkonenkin jyrisi tummissa pilvissä pari kertaa. Volandstindenin tumma seinämä kohosi heti tien toiselta puolen. Risteyksessä olevalle bussipysäkille pyrähti jostakin joukko teini-ikäisiä partiolaisia kantamuksineen. Heitä ei näyttänyt kylmäävän vaikka tuuli puhalsi partio porukan t-paidoista läpi ja  kantoi iloisen puheenpulputuksenkin mukanaan merelle.

Arin palattua (ilman saalista) pakenimme koleutta ja viimaa kohti pohjoisen kirkasta taivasta. Sade jäi pian jo taakse ja kun ajoimme takaisin Vestvagoyan saarelle aurinko paahtoi taas aiempaakin kuumemmin. Tyytyväisenä auringon paluusta kaarroimme taas kohti valkeita rantoja.  Vikbuktan –lahdella, Hauklandissa, nousimme autosta ruoanlaittoon rannan hienolle hiekalle.  Ennen rantapäivällistä käytiin aalloilla virkistäytymässä. Nuori tyttö meloi kauempana uimapatjalla turkoosissa vedessä. Kohtapuoleen suojaisaan lahteen ui mereltä pyöriäinen. Sen tumma varjo näkyi vedessä hitaasti lähestyvän uimapatjaa ja lasta. Välillä pyöriäisen evä nousi pinnalle ja se pysähtyi uteliaana ja varovaisena seuraamaan veden pinnalla kelluvaa kohdetta. Me seurasimme rannalta kaikkien muiden mukana tuota kohtaamista. Tyttö ja pyöriäinen pysyttelivät pitkän tuokion yhdessä toisiaan uteliaina tarkkaillen. Lopulta tumma evä katosi taas aaltoihin ja varjo hävisi kauemmas merelle.

Loikoilimme tovin rantatörmän hiekalla ruokalevolla ja nautimme auringosta ja merestä. Iltapäivä kävi alkuillaksi kun läksimme taas liikkeelle.

Myöhemmin illalla kun olimme ylittäneet Gimsoystraumenin sillan ja siirtyneet Austvagoyan puolelle löysimme  lähellä tienvartta olevilta kummuilta löytyi kuivaa nummea kolmelle teltalle. Illan ehtiessä jo yöksi läheisille kuiville töyräille jotka olivat saarekkeina soisella nummella ilmaantui muitakin telttailijoita. Nautimme leirinuotiosta ja letuista.

Keskiviikko 27.7.
Aamupäivällä poikettiin Lofoottien pääkaupungissa Svolværissa. Kirjakaupasta tarttui mukaan niemimaan vaellusopas.

Lyhyen ajomatkan jälkeen pysähdyttiin Vatterfjordenin sillalle kalastamaan. Vuorovesi virtasi ehdottomalla voimalla kapeasta sillanalusväylästä kohti merta. Kohta vuoksi alkoi kuitenkin nopeasti hiljetä kunnes laantui lyhyeksi hetkeksi kokonaan. Vesi seisoi tovin paikallaan, odottaen… kunnes virta kääntyi nousuvedeksi. Ensin hiljaa ja sitten nopeasti kiihtyen virta saavutti taas voimansa ja meri alkoi taas työntyä kapeita ja syviä suonia pitkin vuorten ja laaksojen väliin.

Aurinko porotti taas täydesti. Kesken kalastuksen sillan louhikosta pisti esiin saukon pää ja kohta tuo liukasliikkeinen kaveri oli jo vedessä. Elohopean lailla se liukeni rantakiviltä veteen ja sen varjo hävisi nopeasti uppeluksiin. Mestarikalastaja saukko tuskin jäi ilman saalista. Mekin pääsimme hieman kalan makuun, kun Ari nosti ylös makrillin jonka sitten pannulla paistoimme huikopalaksi.

Lämpimien makrillivoileipien jälkeen ja läksimme taas tienpäälle. Hieman ennen Vestpollenia käännyimme valtaväylältä länteen. Kohta tie kääntyi pohjoiseen kohti Matmoran tunturialuetta.

Delpistä löytyi hieno ja rauhallinen leiripaikka. Matmoralle lähtevä polku ja opastustaulut olivat tien toisella puolen. Lampaat kilistelivät kellojaan jossakin rinteillä. Korkealta ja jyrkältä  rantakalliolta seurasimme muutamien muiden matkailijoiden kanssa kuinka aurinko hitaasti kävi vaivihkaa kastautumassa horisontin takana merellä ja värjäsi taivaanrannan lämpimillä väreillä. Hento öinen utu lipui lahden takaa huippujen editse.

Torstai 28.7.
Kun edellinen ilta meni valvoessa valonaytöksessä valvoessa venähti aamu samoin pitkäksi. Mutta lomallahan tässä oltiin.

Morfjodenissa pysähdyttiin vuonon pohjukassa kuvaamassa vanhaa laivan luurankoa rantakivillä. Helle painoi päälle. Sellåterissa tie kulki aivan rannan vieritse ja pieni hiekkaranta jäi tien ja meren väliin. Kävimme uimassa. Fiskebølissa ajoimme auton lautalle ja seilasimme Hadselinvuonon yli Melbuun. Hadseloyan saari ajettiin sen itärannikkoa pitkin Langoyalle. Stormarknes, Skytting, Rise ja Holand sivuutettiin pysähtymättä. Sortlandissa poikkesimme pikaisesti ostoksilla.

Lobergsvatnet -järveltä virtaavan joen ylittävän sillan jälkeen  pysähdyttiin leveälle parkkipaikalle tuumailemaan minne jatkaa seuraavaksi. Ari ja Usko lähtivät jaloittelemaan ja katsastamaan sillalta mahdollisia kalapaikkoja. Itse jäin itse autolle selailemaan karttaa. Keli oli jälleen upea, lämmin ja aurinkoinen.

Parkkipaikalla olevasta farmarista astui ulos nainen joka nosti tavaratilasta selkäänsä rinkan ja siirtyi tienvarteen liftaamaan. Tiellä ajeli harvakseltaan lähinnä rekkoja ja matkailuautoja. Hetken kuluttua näin sivupeilistä naisen lähestyvän autoamme. Hän tervehti, kysyi minne olimme matkalla ja olisiko mahdollista saada kyytiä jonkin matkaa E10 etelään päin. Kerroin että emme oikeastaan vielä tienneet minne suunnistaisimme, seuraava määränpäämme olisi vielä avoin. Katsahdin autoon sisälle, tavaramme olivat pakattu autoon hujan hajan, makuupussit avonaisina, toinen takapenkki alas käännettynä ja tavaratila lähes kattoon asti täynnä. Totesin kuitenkin että kyllä se varmasti onnistuisi, kunhan vain järjestäisin kamamme uudestaan ja saisimme tilaa takapenkille. Nainen kiitti ja sanoi kokeilevansa liftaamista vielä hetken ja palaavansa asiaan ennen lähtöämme jos ei saisi kyytiä ennen sitä.

Pian liftari palasikin takaisin ja sanoi matkaavamme meidän kyydissä. Samalla hän kiinnitti huomionsa kuskin ovesta pilkottavaan Lofoottien matkaoppaaseen jonka olin juuri pari päivää sitten hankkinut Svoelvaerista. Nainen kysyi olinko tyytyväinen kirjaan. Totesin että kyllä vaan, vaikken siihen vielä ollut sen paremmin perehtynytkään. Hän ilahtui vastauksestani ja sanoi olevansa tyytyväinen, koska se oli hänen kirjoittamansa. Sen verran olin jo ehtinyt opusta selata, että siinä samassa tunnistinkin hänen olemuksensa  kirjan kansilehtien kuvista. Hän oli tekemässä seuraavan viikonlopun lehteen juttua Møysalenista. Suunnitelmissa oli tarkoitus yöksi päästä huipulle, yöpyä siellä ja seuraavana päivänä jatkaa Snötindhyttalle (jossa on ilmeisesti myös jonkin sortin sauna!) ja sieltä edelleen autolleen parkkipaikalle. Kristin oli muuttanut etelästä Henningsværiin harrastusten vetämänä, tehnyt ulkoilmaharrastuksestaan ammatin ja jäänyt Lofooteille kirjoittajaksi ja kuvaajaksi.

Usko ja Arikin palasivat takaisin autolle ja kerroin heille että saimme hetkeksi kyytiläisen autoomme. Esittelyjen jälkeen pakkauduimme penkeille ja suuntasimme kohti Møysalenia. Liftarimme haastatteli meitä toimittajan tapaan; missä olimme aiemmin käyneet vaeltamassa tai vuorilla, miten olimme Lofooteille päätyneet, mitä tienneet paikasta etukäteen, vastasivatko ennakko-odotukset nyt kokemaamme, tiesimmekö keskustelusta mitä paikalliset kävivät myös kasvaneiden turistivirtojen lieveilmiöistä ja haittapuolista, ehdotuksista rajoittaa turistimääriä… ja iloitsi huomatessaan että vielä on uskollisia analogisen kuvaamisen harrastajia jotka kuvaavat myös filmille (Usko).

Lopulta kaarroimme oikealle, leveälle parkkipaikalle, Svartkardtindanin huippu nousi tien vasemmalla puolella. Kiitosten ja ryhmäkuvien jälkeen Kristin lähti rinkka selässään polulle kohti Møysalenin ydintä. Pähkäilimme parkkiksella hetken minne jatkaisimme ja lyhyen kartan tutkiskelun ja evästauon jälkeen päätimme yhteistuumin lähteä myös jonkin matkaa jaloittelemaan samaa reittiä kuin kyytiläisemmekin.

Ensi alkuun asfaltilta pienehkön suon lävitse vehreään lehtimetsään, siitä varsin pian vastaan tulleen Storvatnet -järven rantaan. Jatkoimme polkua järven vasemman rannan editse, vehreässä lehtipuumetsässä pikkuhiljaa nousten ylemmäs. Polulle kuului jyrinää ja pauketta kun rapautunut vuorenkylki vasemmalla tiputteli ammuksia ylempää rinteeltä.

Kävijöitä polulla ilmeisesti oli jonkin verran koska polku muuttui yhä mutaisemmaksi. Se mutkitteli kahden korkeamman mäen väliin jäävälle harjanteelle ja puusto harveni hieman. Hieman kauempana vasemmalla nousi rikkonainen ja rakkakivinen rinne ylös kohti Sebortindenin (829m) huippua ja oikealla rinne laski muutamankymmenen metriä alemmas Forkledalenin muutaman metrin levyiseen Tverrelvanin uomaan jossa kirkas vesi virtasi kohti juuri ohittamaamme järveä. Uoman jälkeen rinne alkoi taas nousta kohti nimetöntä n. 462m korkeata töppyrää.

Harjanteelta aukeni näkymä kohti maisemaa hallitsevaa Møysalenin jään ja lumen kuorrutamaa huippua sekä sen vieressä vartiovia Moyeneita, kahta terävää ja korkeata kivikartiota.  Sinne ei nyt enää tällä kertaa enää riittänyt innostus eikä aikataulukaan antanut enää varaa. Seuraavana päivänä oli jo ajatus kääntyä kotimatkalle, joten ensi kertaan listalle jäi tämä kohde.

Usko ja Ari jatkoivat vielä hetken polkua edemmäs, kohti vesiputousta ja minä aloin laskeutua oikealle, alas uomalle, tarkoituksenani käväistä sen takana nousevalla nimettömälle laelle (462m). Puron ylittämisen jälkeen jatkoin jyrkähköä ja pusikkoista rinnettä ylös, vuoroin kasvustossa kahlaten ja vuoroin vedestä liukkaita kalliosläbejä pitkin. Keli säilyi lämpimänä ja aurinkoisena. Hiki puski nopeasti pintaan, ylempänä kasvuston harvetessa tuuli alkoi onneksi jo viilentää kapuamista. Puuraja tuli vastaan jossakin 350 metrin jälkeen ja lopulta pusikotkin väistyivät taakse. Loppumatka olikin nopeata ja vaivatonta nousua nummella ja kivillä. Mäen laella maisemat aukenivat paremmin. Edessä pohjoisessa nousi Forkledalstindan (902m) niin kohti pohjoista ja Møysalenin huippuja , kuin myös etelään tulosuuntaamme, yli Storvatnetin. Bjorndalstindaniin ja Viktindaniin asti.

Laskeutuminen sujui vauhdikkaasti. Rinteen matalassa koivumetsikössä valkoiset ja kellertävät perhoset lehahtivat siivilleen rymistellessäni alas purolle. Puolen tunnin laskettelun jälkeen olin taas jo ylittänyt alhaalla virtaavan uoman, noussut takaisin niljakkaalle ja mutaiselle polulle ja aloitin mutaisella polulla ja pitkospuilla pikamarssin takaisin järvelle.

Saapuessani järven rantaan Usko ja Ari olivat jo kierroksensa tehneet ja asettuneet leiriksi telttoineen. Omakin rinkka telttoineen ja makuupusseineen löytyi jo valmiina rantaan kannettuna. Uimareissun ja leirinpystytyksen jälkeen kaasukeittimet kohisivat iltapalaa valmistettaessa. Nuotiopaikalle laitettiin tulet ja sen ympärillä nautittiin maisemista ja lämpimästä kesäillasta. Loput punaviinivarastotkin herutettiin loppuun.

Perjantai 29.7.
Aamulla jo varhain kävi oleskelu teltassa auringon myötä tukalaksi ja ajoi pakkaamaan leiriä ja varusteita kotiinpaluuta varten. Päätimme ajella kohti Oulua Lyngenin ja Käsivarren kautta kiertäen. Mikäpä oli näitä tuttuja maisemateitä vuononreunoja pitkin ajaessa Yykeijassa ja Skibotnissa. Rovijoen putouksilla evästettiin ja käytiin alhaalla katsastamassa joko suljettu polku ja kallionkielekkeet olivat jo sortuneet alas uomaan. Eivät olleet. Vesi kohisi ylhäältä uomastaan alas entiseen malliin ja nostatti hienon sumun.

Kilpisjärveltä saatiin jälkiruoaksi kahvit ja jäätelöt matkan päälle. Käsivarren kainaloa lähestyttäessä pysähdyttiin vielä Järämän linnoitusmuseolle. Täällä oltiin joskus aiemminkin piipahdettu, mutta ei oltu tohdittu sisälle museoalueelle asti. Maastossa oli saksalaisten  1942-44 kiviseen maahan ja rinteeseen rakennuttamaa ja noin 750 puolalaisen ja yli tuhannen neuvostoarmeijan sotavangin louhimaa linnoituskorsuja ja juoksuhautoja. Juoksuhautoja risteili maastossa toista kilometriä ja osa linnoituskorsuista oli entisöity. sisällä museossa näyttelyesineistöä ja opastauluja. Kyse oli Sturmbock-Stellung –linnoitusalueesta jonka tarkoitus oli suojata saksalaisten Ruijan joukkojen perääntymistie etelään.
Ouluun saavuttiin myöhemmin illalla. Tartuimme  Arin kanssa Uskon ja Annan tarjoamaan vieraanvaraisuuteen yösijasta. Saunan jälkeen oli mukava vetäytyä unille ja seuraavana aamuna aloittaa tämän reissun viimeinen taival kohti etelää.

Kuvat 2017:
https://www.flickr.com/photos/markoveikkola/albums/72157684366460874