2016 lokak. Storfjord

Mihinkähän sitä sitten seuraavaksi…..tuntureille joo, ei kovin korkeille kun luntakin lienee jo tullut jonkin verran. Ainakin lumikengät laitetaan baksiin.
Ehkä pari pientä huiputusyritystä Storfjordin alueella, jos lunta ei sitten kerkee jo tulla liikaa. Ainakin kävelyä tuntureilla joka tapauksessa.

1898

Tuohon takarannalle tunturin juurelle rantatontille teltta pystyyn ja huvikumpareet onkin siinä ihan selän takana, ei kun menoksi.
Kuva on heinäkuun lopulta, joten lumitilanne ei ole aivan sama, sitä lienee enemmän tai vieläkin enemmän ylempänä jo lähes rinteen puoliväliin saakka tällä hetkellä.
Siirtymäöiden telttamajoitus muuttuikin matkailuautoksi, kun modasin ”Veritulpasta” ylimääräiset penkit pihalle ja petasin siihen sängyn, eipähän routa hohka, tuuli tuiverra, eikä sade kastele.

_____________________________________________________________

Sen verran meni tuo sääennuste mäkeen, että vain ensimmäisenä aamuna oli valkoista ja pakkasta, sitten kelit jatkuivat edelleenkin yllättävän lämpöisinä.

(Kuvat suurenevat hieman klikkaamalla kuvaa.)

Joutsentenkin kokoontumisajot ovat alkaneet.

Joutsenet

Joutsenet

Pakollinen ohikulkijan Saanakuva.

Saana

Saana

Otertinden, yksi mieliharmeistani.

Otertinden

Otertinden

Barras

Barras

Siellä siintää seuraavan päivän kohde, Barras eli Paras 1419 m. Lähtöpaikka on noin 110 metrissä. Iltapäivän sää ja yön revontulet lupailivat vielä hyvää keliä.

Barras

Barras

Hiukan historiaa:

hist

Toinen maailmansota

Suoraan huipulle parkkipaikalta olisi vain noin nelisen kilometriä, mutta polun puute pehmeissä sammaleissa ja rinteen jyrkkyys tasoittavat hiukan tilannetta kahdeksan kilometriä pitkän polun kautta kulkijoille.

Polku

Polku

Alussa reitti kulkee vanhaa tienpohjaa ja nousee vain kohtuullisesti ylöspäin. Kolmen kilometrin paikkeilla käännytään tieltä polulle ja todellinen nouseminen alkaa, samalla alkoi sääkin näyttää todellisuutensa.

Pilvistyy ja tuulee

Pilvistyy ja tuulee

Hiukan ylempää löytyivät kahden bunkkerin kiviset jäännökset sodan ajoilta.
Polku ei liene hirmu vanha, koska se ei vielä ole uurtunut kovin selvästi maastoon ja polunmerkkaajan kepitkin kulkivat aivan viivasuoraan kuin viivottimella (gepsillä) vedetyiltä ja paikoin ne olivat piilossakin jonkun esteen takana. En jaksanut kulkea joka töppyrän ja sammalmättään kautta, vaan kiertelin hieman kovempia ja loivempia paikkoja etsien.
Huippukartion tullessa näkyviin alkoivat lumipilvet tuulineen kerääntyä huipuille. Pidin tauon kartion juurella ja jätin repun kiven juureen odottelemaan. Muistelin vanhoja Sarekinkävijöiden juttuja ja tein tiheän merkkikivirivin repulta oikeanpuoleisen harjanteen kivimerkeille asti, pikkukivi aina muutaman metrin välein korkeimmalle kivelle, löytyy hyvin jos osaa etsiä, jos keli vaikkapa sattuisi yltymään oikein pahaksi lumimyrskyksi tai näkyvyys muuten häviäisi pilveen.

Länsipuolella murkua tuulella.

Myräkkä alkaa

Myräkkä alkaa

Toisessa laaksossa vespaistetta.

Sateenkaari

Sateenkaari

Tuuli voimistui siinä kiivetessä koko ajan ja ylempänä sateli olemattomia lumihileitä, joista ei onneksi kunnon lumipeitettä kertynyt, mutta liukkaaksi sekin rinteen sai.
Tuuli suoraan huipun takaa ja kaakkoisrinteellä se aiheutti sen että puuskat tulivat vuoroin oikealta, vuoroin vasemmalta ja usein myös suoraa huipun yli ylhäältäpäin. Se taas aiheutti sen että kun astuu askeleen ja nojaa vasten tuulta, niin tuuli muuttaakin suuntaa ja askel menee aivan eri kohtaan mihin tähtää. Siis useita horjahduksia vaikka sauvatkin olivat apuna ja nekin tuuli usein sijoitteli aivan eri kolosiin mihin itse olisi tahtonut.

Rinteen puolivälin yläpuolella lumi alkoi jo liukastuttaa reittiä ja näkyvyys alaspäinkin heikkeni ja katosi hetkittäin kokonaan.

Näkymä alaspäin

Näkymä alaspäin

Sitten piti jo alkaa pitämään taukoja etenemisessä pahimpien puuskien aikana ja niiden välissä sitten ”kipaista” muutama metri eteenpäin ennen seuraavaa puhallusta. Tuli elävästi mieleen kesäkuinen retki Dronningrutalla samanlaisessa tilanteessa.
Tässä vaiheessa pistin kameran takin sisään ja keskityin pitäytymään kiinni rinteessä kuperkeikkojen pelossa. Tauolla istuessani pidin kivestä kiinni ja muutaman kerran kiivetessäkin tuntui tarpeellisesta tarrata kaksin käsin isoimpaan kiveen kiinni mikä pikaisesti lähistöltä löytyi.
Noin sadan metrin päässä huipulta oli vain pakko taas luovuttaa vahvemman edessä. Rinne loiveni hiukan ja tuuli pääsi puhkumaan vielä voimakkaampana sen ylitse, ei ole tarpeellista alkaa leikkimään sellaisilla asioilla yksin tunturissa.
Aloin laskeutua varovasti alaspäin hiukan keskemmällä seinämää, johon tuuli osui ehkä hiukan vähemmän. Jo puolivälissä rinnettä huomasi tuulessa selviä laantumisen merkkejä ja kun aikanaan pääsin huippukartion juurelle oli ilmakin seljennyt huomattavasti, rintaman pahin osa oli mennyt ohitse. Jos olisi ollut aikaa ja voimia jaloissa olisin kiivennyt ylös uudestaan, valitettavasti kummatkin osastot olivat aivan liian lähellä loppumistaan moista rypistystä ajatellen.

Kamerankin saattoi jo kaivaa takaisin käyttöön.

Selkenevää Markuksella päin

Selkenevää Markuksella päin

Rinteellä oli välillä tungostakin.

Linnut

Linnut

Kilpisjärvelläkin oli melko selkeää kun näkyvyys sinne avautui. Kuvia Kilpikseltä Barrakselle päin näkee usein, vastavuoroisesti nyt toisinpäinkin.

Kilpisjärvi

Kilpisjärvi

Repun löytymisen kanssa ei ollut ongelmia, kun näkyvyys kerkesi parantua. Rinteellä oli kerennyt tulla jo mahtinälkä ja vähensinkin repun painoa syömällä reilunpuoleisesti. Sitten taas pitkälle marssille.

Maisemat ei paljon tuosta kävelijälle enää parane.

On laaksoa on kukkulaa...

On laaksoa on kukkulaa…

Aamulla läksin hämärissä retkelle, illalla tulin hämärässä takaisin parkkipaikalle, vauhti ei loppumatkasta päätä huimannut jos sitten koko reissussakaan, yksitoista tuntia teholiikuntaa. Matkaa siis edestakaisin 16 kilometriä 1300 metrin korkeuserolla. Vasta paljon myöhemmin tajusin, että viime vuosina yleensä olen noussut sellaisia tuhannen metrin nousuja korkeintaan kymmenen kilometrin matkalla, tämä nyt oli hiukan enemmän. Taitaa todellakin alkaa vanhuus vaivaamaan.
Ajelin siinä illan mittaan vielä Kåfjorddaleniin historiallisen sata vuotta sitten toimineen Ankerlian kuparikaivosyhteisön parkkipaikalle yöpymishommiin.

Aamulla jalat olivat kuin kaksi koivuhalkoa, joten suunnitelmissa oli korkeintaan pientä palautumisliikuntaa ja se alkoikin heti puolen kilometrin kävelyllä läheisen kuparikylän raunioille kuvaamaan.

Sulatto

Sulatto

Hieman ylempänä oli Sami Rintalan suunnittelema laavu, johon tosin en puujalkojeni ja jäykän selän ja matalan vinon sisäänmenoaukon takia taipunut sisälle, mutta varmaankin hyvä paikka notkeammille ihmisille. Jatkoin vielä hiukan ylemmäksikin Monte Carlon polkua pitkin, mutta ylös kaivokselle asti eivät jalat vieneet.
Huomasin siinä vasemmalla puolella olevan jokirotkon, Sorbmegorsan olevan aivan kuivan, joten sen pohjaa myöten pääsisi kävelemään ylöspäin kuivin jaloin.
Kävin parkkipaikalla syömässä, ajoin autolla hiukan ylemmäs tielle ja polkuja myöten palasin joen suulle, josta aloin kiipeämään ylöspäin. Joen pohja kapeni pian noin viisikymmentä metriä leveäksi kivipelloksi jossa oli kaikenkokoista kiveä isoimmista aina pyöristyneempiin pienempiin muhkuroihin. Yhtään tasaista paikkaa ei ollut, joitain vanhoja reunavalleja joihin vesi ei viime vuosina ollut paljon noussut oli hiukan tasaisempaa maata ja jopa kasvillisuutta hieman. Rotkon seinämät nousivat jyrkästi paikoin noin viidensadan metrin korkeuteen, joten huiman tuntuinen paikka. Valitettavasti yhtään hyvää kertovaa kuvaa en paikasta saanut.

Vesitietä pitkin

Vesitietä pitkin

Autolta matkaa paikkaan josta käännyin takaisin tuli vain noin kolmisen kilometriä ja sama tietenkin takaisin, korkeuseroa vain reilut sata metriä, mutta tuo ”mukulakivikatu” oli paitsi aika mielenkiintoinen paikka, myös aika irrallista kiveä joten aikaa sain siihen kulumaan useita tunteja, ihan hyvä palautuspäivän lenkki.
Illaksi ajelin Haltin parkkiin Guolasjärven laavulle.

Ajattelin vielä pitää toisenkin ”palautumispäivän” ja pistäytyä siinä pikku päiväkävelyllä Haltilla seuraavana päivänä. Kelitkin näyttivät taas lupaavilta.

Halti

Halti

Vaikka ilta oli kylmä ja tuulinen seisoin pitkään ulkona kameran kanssa seuraamassa luonnon omaa valoshowta koko taivaan kokoisella screenillä.

Monikerroksisia mantelipilviä ja paljon muutakin nähtävää

Monikerroksisia mantelipilviä ja paljon muutakin nähtävää

Aamulla satoi, taivas oli paksussa pilvessä ja Haltikin lähes kokonaan pilven sisällä.

Sadeaamu

Sadeaamu

Eikun tielle taas kohti uusia pettymyksiä.
Päivästä tulikin sitten liikunnan puolesta todellinen vapaapäivä, mutta valokuvauksen kannalta täysi työpäivä.
Manndalenissa törmäsin jälleen kerran Jan Baalsrudin reitteihin, kovan vaelluksen joutui mies tekemään sodan aikana.

JB-marssi

JB-marssi

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Guolasjärven tien nopeusrajoituskin oli pystyttämistä vailla.

Nopeusrajoitus

Nopeusrajoitus

Vesivoimaa.

Vesiputous

Vesiputous

Sitten olikin vuorossa Reppifjellet 1349 metriä merenpinnasta ja matkaa huipulle ja takaisin kymmenisen kilometriä.
Voimalaitoksen pihasta lähtee ylös padolle oikea ”tie”, joka tosin on niin jyrkkä, että kaikista kohdista ja kaikenlaisilla keleillä tuskin nelivedollakaan pääsee sitä ylös. On se kuitenkin vähän helpompaa kävellä kuin sammaleisessa koivikossa.
Padon jälkeen pitikin sitten siirtyä maastoon, ensin joen yli ja sitten ylöspäin koko ajan enemmän jyrkkenevään rinteeseen joka oli päällystetty kymmenisen senttiä upottavalla märällä liukkaalla sammaleella ja sekaan sotkeutuneilla kaikenkokoisilla etupäässä liuskekivillä, jotka olivat inhottavasti kallellaan alarinteeseen päin. Pitäviä askeleenpaikkoja oli hankala löytää ja reitti kiemurteli sinne tänne ylöspäin mennessä.
Noin 650 korkeusmetrin kohdalla tuli luovutusvoitto, aikaa meni kohtuuttoman paljon, eikä motivaatiokaan enää riittänyt moiseen räpiköintiin. Rinne ei sinällään ollut kovin jyrkkä, mutta pitävää askeleenpaikkaa ei vaan tahtonut löytyä millään.

Oli sieltä kuitenkin aivan hyvät näköalat, vaikka sää ei oikein hirmu suosiollinen ollutkaan, huippukin taisi olla hieman pilvessä.

Storfjorden

Storfjorden

Kartalta ja maastoa katsellen päättelin alempana että alempaa reittiä, aikaisemmin oikealle ja laajemmalla kaarroksella saattaisi rinne olla helpompi, mutta nyt oli jo myöhäistä miettiä sitä, matka jatkui jo alaspäin.
Jyrkkä oli tie mennä alaspäinkin, kävelin koko matkan siksakkia, se vähentää huomattavasti polvien turpoamista kotimatkalla.

Viimeisen yön vietin Pakamukkassa, ei tainnut olla lohestuskausi parhaimmillaan.